Helsinkiläinen Pelko-yhtye julkaisi viime viikolla esikoisalbuminsa ”Paino, jota vastaan ei voi taistella”. Yhtye itse määrittelee musiikkinsa käsitteellä ”traumarock”. Bändin jäsenet Niilo Tenkanen ja Saara Kemppainen valottavat tässä haastattelussa muun muassa kyseisen termin merkitystä.
Traumarock
Mitä on traumarock?
Niilo: “Meidän on ollut todella vaikeaa vastata kysymykseen bändin genrestä, kunnes löysimme traumarockin. Traumarock on musiikkia, joka käsittelee vaikeitakin asioita ja musiikkia, joka on tehty tosissaan. Pidän itse monista bändeistä, joilla on pilkettä silmäkulmassa ja huumoria musiikissa, mutta me emme ole sellainen yhtye. Yritämme välttää kaikenlaista virnistelyä ja tähdätä katarsikseen. Meille on myös hyvin tärkeää harkittu ja upea soundi. Toivottavasti myös onnistumme sellaista luomaan.”
Saara: “Me emme kaipaa takaisin maalle. Musta ainakin tuntuu ihan uskomattomalta, että ihmiset kaipaavat takaisin synnyinseudulleen, kun me olemme Niilon kanssa molemmat pelastuneet siltä muuttamalla Helsinkiin. Mun oma suhteeni maaseutuun on tosin aika ristiriitainen hyvässä ja pahassa, mutta omat traumansa sieltäkin on.
Ketä bändissänne soittaa ja miten se perustettiin?
Niilo: “Bändin perustajajäseniä ovat Saara Kemppainen (laulu, basso), Niilo Tenkanen (kitara, laulu) ja Marko Virta (rummut). Sillä kokoonpanolla myös on äänitetty debyyttialbumimme. Kun julkaisimme alkuvuodesta Vapaus-singlen, pitkäaikainen kitaristiystävämme Jeppe Cavonius laittoi viestiä, että haluaisi tulla ehdottomasti soittamaan meidän kanssamme. Hän ei tiennyt, että olimme jo miettineet, pitäisikö häntä pyytää mukaan. Seuraavalla viikolla hän oli jo treeneissä ja on ollut mukana siitä asti.”
Saara: “Minä, Marko ja Niilo ollaan soitettu Hopeakala-yhtyeessä jo vuodesta 2011, ja hajosimme kitaristi-biisintekijän lähdettyä 2014. Vaikka Hopeakalan hajoaminen oli hetkellisesti isku vyön alle, oli se mulle myös lottovoitto, sillä yhtäkkiä mulla oli käsissäni toimiva ja hyvin yhteen soittava bändi, jolle pystyin arasti tuomaan myös omia biisejäni.”
Niilo: Kun meitä oli jäljellä enää kolme, käänsimme vahvistimet kovemmalle. Siitä se lähti!”
Kauanko bändi on ollut toiminnassa?
Saara: “Vuodesta 2014, eli nelisen vuotta jo! Vaikka aluksi hapuiltiin ihan valtavasti.”
Luova prosessi ja DIY
Millainen työnjako teidän bändissä on?
Saara: “Niilo tekee edelleen suurimman osan biiseistä, ja minä opettelen vielä. Me ei pystytä Lennon-McCartney -yhteistyöhön, joten me tehdään omat juttumme erillään, demotellaan niitä kotona, ja aletaan korjailla toistemme demoja. Meillä on omat vahvuutemme, jotka parantavat molempien musiikkia: minulla enemmän sanoittamisessa ja Niilolla soinnutuksissa ja rokkaavuudessa. Sitten demot viedään treenikämpälle ja aletaan takoa sovituksia lopullisiksi. Markolla, ja nyt myös Jepellä, on suuri merkitys siinä, eikä Pelko olisi Pelko ilman yhteenhitsautunutta bändisoundia.
Niilo: ”Kaikenkaikkiaan meillä on bändissä aika voimakas DIY-meininki. Nykyajassa on parasta se, että melkein kaiken voi tehdä itse. Minä ja rumpalimme Marko, joka työskentelee mainostoimistossa AD:na, olemme tehneet suurimman osan musiikkivideoista, levynkansista, mainoksista, keikkajulisteista jne. Olemme pitäneet keikkabuukkauksen myös omissa käsissä toistaiseksi, koska se tuntuu tehokkaimmalta tavalta varmistaa, että keikkoja todella on.”
Kertoisitteko lisää biisintekoprosessista? Syntyvätkö ne hetken inspiraatiosta vai työvoittoina?
Niilo: “Itselleni biisinteko on tällä hetkellä henkinen irtiotto, terapiaa ja aivojen lepuuttamista. Työskentelen maisema-arkkitehtina, jossa taiteellista luovuutta rajoittavat tiukat realiteetit ja välillä varsin suuri stressikuorma. Olen ajatellut, että elämässäni vuorottelee kaksi erilaista taidetta: kaupallinen ja rajoitettu maisema-arkkitehtuuri, joka myös tarjoaa leivän pöytään, sekä epäkaupallinen villi ja vapaa musiikki, joka vie leivän pöydästä. Yleensä istun kotistudioon ja alan soittamaan kitaraa ja nauhoittamaan kaikenlaisia ideoita. Tietenkin suurin osa ideoista on täysin kelvottomia tekeleitä, mutta silloin tällöin ideoista innostuu ja syntyy sellaisia kokonaisuuksia, jotka haluaa esitellä yhtyeelle. Niistä ehkä puolet ovat niin kelpoja, että niitä koskaan esitetään. Mulla on kyllä sellainen tunne, että joskus vielä onnistun tekemään biisin, joka on täysiosuma.”
Saara: “Mä aika vahvasti vielä etsin itseäni. Yleensä teen niin, että kirjoittelen paskoja runonpätkiä muistikirjan täyteen jossain junassa tai kuppilassa, ja myöhemmin otan sieltä melodian ja tarinan inspiraatioksi joitain säkeitä. Niistä sitten pyörittelen ihan hyvän säkeistön, ja alan sitten panikoida kertsin kanssa. Melkein aina palaan biisiin 5-10 kertaa ennen kuin edes teen oikean demon siitä. Demolle laitan jonkinlaiset suuntaanäyttävät lorem ipsum -rummut ja kitarat, kunnes kehtaan esitellä kokonaisuuden bändille. Näistäkin demoista suuri osa jää lopulta viemättä bändille. Pitäisi osata tehdä valtavasti, ja heittää suurin osa roskakoriin, jotta ei tulisi päästettyä läpi kuin paras tuotanto.
Millaisia apuja olette saaneet bändin ulkopuolelta?
Saara: “Tätä levyntekoprosessia on ympäröinyt joukko meistä innostuneita ihmisiä. Mieletöntä! Taiteellinen tuottaja Tuuli Kristola, äänittäjä-miksaaja Kia Ryhänen ja masteroija Minerva Pappi ovat kaikki ihan omaa luokkaansa, ja on aika virkistävää vaihtelua, että kukaan heistä ei ole mies.
Mitä innoittajia ja esikuvia teillä on?
Niilo: ”Tämä on aika vaikea kysymys, kun en usko, että kannattaa luetella sataa yhtyettä, jotka ovat insiproineet. Ensimmäinen rock-yhtye joka muhun on pärähtänyt on CMX. Siihen ei ole sen suurempaa syytä kuin se, että 14-vuotiaana perustimme muutaman koulukaverin kesken bändin, joka aloitti soittamalla CMX-covereita, koska yksi jäsenistämme oli niin kova fani. CMX on muuten edelleen ainoa yhtye, jolle olen lähettänyt fanikirjeen! Kent oli ensimmäinen bändi, joka tuntui samaan aikaan röyhkeän kaupalliselta, että musiikillisesti inspiroivalta. Debyyttialbumia säveltäessä itseäni inspiroivat erityisti Jesus and Mary Chain ja Suede. Oma musiikkimakuni tuntuu elävän taantumuksellisesti viime vuosituhannella. 80-luku ja 90-luvun alku olivat rock-musiikin kulta-aikaa.”
Saara: “Viime aikoina olen ollut valtavan inspiroitunut Litku Klemetin työskentelystä. Tuntuu, että hänen musiikkinsa vain vaivattomasti singahtaa maailmaan! Etsin epätoivoisesti omaankin tekemiseeni samanlaista keveyttä ja rentoutta. Rakastan myös Juice Leskistä, ja sieltä tulee vaatimus omille biiseilleni olla loistavia sanoilta ja melodialta. Biisin pitää tuntua selkeältä palaselta tätä maailmaa. Ja toisaalta sellaiset nimet kuin Nick Cave tai Risto ovat näyttäneet, kuinka pitkälle ja omituiseksi rokin rajoja saa ja pitää venyttää.
Kotimaiset hengenheimolaisbändit?
Saara: “Ylipäätään on ihan mieletöntä, että niitä on niin paljon! Eletäänkö me jotain suomenkielisen vaihtoehtorokin renessanssia? On Litku, Lasten hautausmaa, Ursus Factory, Salaliitto, Nuoret marttyyrit, Tiisu, Beetlehem, Itä-Hollola Installaatio… ja koko ajan enemmän, ja ruohikossa kukkii. Erityisesti mainitsisin kuitenkin Mustan valon, jonka synkkyydessä on jotain hyvin samankaltaista kuin meidän. Ja ovat loistoihmisiäkin.
Niilo: ”Jostain syystä hengenheimoilaisuutta musiikillisesti olemme löytäneet erityisesti Satakunnan suunnalta (Musta valo ja Salaliitto), vaikka en voi sanoa että täysin ymmärtäisin satakuntalaista luonteenlaatua. Olen myös fiilistellyt tosi paljon viimeisen vuoden aikana monia kotimaisia yhtyeitä, joista ovat Saaran jo mainitsemien lisäksi Saijaa Saijaa, Verhot, Tyynyt ja Mara Balls. Viisi vuotta sitten tuntui, ettei Suomessa kiinnostavaa musaa tehnyt juuri kukaan, mutta nyt koko pohjoinen valtakunta on täynnä aivan mahtavaa vaihtoehtorockia. Tietenkin toivon, että joku voisi joskus lukea meidät siihen sarjaan.
Elämän suuret kysymykset
Mitä mieltä olette Vain elämää -ohjelmasta?
Niilo: “Katson aika vähän televisiota enkä ole koskaan katsonut Vain elämää -ohjelmaa. Sen sijaan luen enemmän ja olen kyllä lukenut Paula Vesalan avautumisen kyseisestä ohjelmasta, joten näkökulmani on varmaan hieman vääristynyt. Jos joskus olen muusikkona siinä pisteessä, että joku haluaisi minut kyseiseen ohjelmaan, olisi varmasti aika vaikeaa kieltäytyä, koska ohjelman formaatti on hyvin kiehtova.”
Saara: “Antti Tuisku kiinnostaa, mutta muuten epämääräisesti ahdistaa. Olen varmaan liian syvällä vaihtoehtoisuuden suossa. Arvostan kyllä hyvien covereiden tekemistä, mutta konsepti jossa taputellaan selkään ja itketään tuntuu olevan aika kaukana musiikista. Itse ohjelmaahan en siis ole koskaan katsonut.”
Entä maailman menosta muuten? Mihin maailma on menossa?
Saara: “Juuri sanoin Niilolle, että “ainakaan ketään ei enää mestata julkisesti”, tai ainakaan täälläpäin, eli jossain on edetty. Mutta koska maapallo valuu kohti ekokatastrofia, on kaiken yllä epämääräinen eksistentiaalisen kriisin sumu. Hyvät lähtökohdat tehdä musiikkia siis!
Niilo: “Toivon patriarkaalisen yhteiskunnan ja maskuliinisen hegemonian loppua. Näen ilokseni merkkejä siitä, että niin on tapahtumassa.”
Pelko-bändin voi nähdä livenä levynjulkkarikeikallaan 4.5. Helsingin Semifinalaalissa. Myös Itä-Hollola Installaatio esiintyy samassa tilaisuudessa. Toinen mahdollisuus tähän avautuu 23.5. Lepakkomiehessä.
Kuuntele Pelko-yhtyeen esikoisalbumi “Paino jota vastaan ei voi taistella” vaikkapa seuraavista linkeistä:
Katsele myös ”Viimeinen juna”-singlen musavideo
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.