Speed Metal Party 2022

Speed Metal Party on vuosittain järjestettävä päivän minifestari. Tänä vuonna se oli 13. elokuuta. Speed Metal -termiä käytetään usein synonyymina Thrash-metallille. Omassa päässäni Speed on ollut aina Thrashin kepeämpi ja leikkisämpi veli. Samasta syystä tämäkin tapahtuma on varmaan nimetty Speed Metal Partyksi eikä Thrash Metal Partyksi.

Tapahtuma alkaa heti pienellä pettymyksellä. National Napalm Syndicate ja Prestige ovat peruneet esiintymisensä. En kuulu kummankaan bändin varsinaisiin faneihin, mutta molemmat ovat lajin uranuurtajia Suomessa. Ensimmäinen Pudasjärveltä ja toinen Tampereelta.

Aikataulua paikkaamaan on pikaisesti värvätty Beatrix, jonka jäsenistö ponnistaa ilmeisesti Lempäälästä ja Tampereelta. Ikävä kyllä yhtyeen musiikki ei puhutellut lainkaan. Biiseistä oli vaikea saada otetta ja esiintyminen oli vähän vaivaannuttavaa rankistelua. Pisteet silti siitä, että bändi pystyi vetämään setin nopealla lähdöllä ja vokalisti heittäytyi esiintymiseen täysillä vaikka yleisöä oli vielä vähän paikalla. Oli myös hauska nähdä miten esiintymisen aikana niin totisen laulajan kasvot kirkastuivat ja suu levisi hymyyn, kun yksi tapahtuman järjestäjistä kävi kiittämässä showsta. Vaikka itselleni jäi setistä nihkeä fiilis, oli bändin vilpitön tarkoitus varmasti viihdyttää ja tuottaa iloa.

Seuraavana esiintyi Tamperelainen Radux, joka olikin se tapahtuman Party-osio ja juuri sitä mitä Speed Metal omassa päässäni tarkoittaa. Bändi veti musiikkia esi-isänsä Nuclear Assaultin hengessä, mutta silti niin, että omakin identiteetti löytyy. Sekä lavalla, että yleisössä oli hauskaa. Tämä setti olisi minun mielestäni kuulunut loppuiltaan. Ainoa miinus oli vähän heikot soundit. Nopeasti tikkaavat kitarat ja lepattavat bassonkielet kyllä erotti ihan kohtuullisesti, mutta laulu jäi etenkin aluksi niin varjoon, että en tiedä tuliko sitä yleisöön päin ollenkaan vai kuulinko vain monitorien kautta.

Maniac Abductor Joensuusta väänsi vähän raskaammalla poljennolla. Ei niinkään speediä, kuin vähän Machine Headin tyylistä rouhimista. Osa nuorisosta innostui leikkisästi törmäilemään toisiinsa, mutta muuten bändiä kuunneltiin rauhassa päätä nyökytellen. Tämä ja pari seuraavaa ei oikein toiminut omaan makuuni, niin kirjoitan vain lyhyesti.

Dead Samaritan vetää thrashiaan bläkkisvokaaleilla. Yhdistelmä ei toimi itselleni oikein ollenkaan. Valendis Suomalainen saa kyllä kurkustaan ihailtavan helposti kaikenlaisia mörinöitä ja rääkäisyjä. Lopputulos ei vain musiikillisesti miellytä korviani.

Päätin pitää tässä välissä lounastaukoa ja nautiskelin terassilla lohiperunat wasabilla. Taustalla soi Totoa ja muuta sielua puhdistavaa musiikkia. Palatessani sisälle jäin vähän etäämmältä seurailemaan Bloodriden settiä. Musiikki on suoraviivaista jytää jota esitti joukko iloisen oloisia setiä. Etenkin valkohapsinen kitaristi tuntui elävän lavalla elämänsä parasta aikaa. Vaikka lavakankaissa oli verta ja muuta mömmöä oli bändi kovasti sotaa vastaan ja laulaja esitti myös painokkaan kiusaamisen vastaisen lausunnon. Sympaattisen oloinen bändi, mutta biisimateriaali voisi kaivata lisää muistettavia koukkuja.

Dethrone on ilmeisesti myös Tamperelaista alkuperää ja itselleni illan isoin yllättäjä. Olin etukäteen kuullut vain pari biisiä, jotka eivät erityisesti jääneet mieleen, mutta lavalla bändi herätti materiaalin eloon. Riffit olivat tiukkoja ja kappaleissa oli dynamiikkaa ja nyansseja. Kontakti yleisöön oli hyvä ja laulajakitaristi Niko Airaksinen hehkuttikin, että tämä on heidän paras keikkansa. Se ei tainnut olla pelkkää lavapuhetta, koska myöhemmin sanoi samaa vielä henkilökohtaisesti. Mies antoi ison kiitoksen yleisön hyvälle energialle. Bändi näytti hyvin miten yleisölle saadaan hyvä mieli, vaikka teosten teemat olisivatkin sodista ja vallan väärinkäytöstä. Airaksinen totesikin, olisi kiva jos voisi sanoa teemojen olevan historiasta eikä nykypäivästä.

Illan viimeiset nopeat soitti amerikkalainen Whiplash. Kitarassa ja mikin varressa oli bändin ainoa vakiojäsen Tony Portaro. Dan ”Loord” Foord ei ilmeisti enää kuulu vakituisesti kokoonpanoon, mutta oli ainakin tälle keikalle hypännyt mukaan tömistelemään kannuja. Tömisteli erittäin hyvin. Will Winton Thanatotic Desire -yhtyeestä oli hypännyt tuuraamaan basson varressa. Vaikka kyseessä ei ollut bändin vakituinen keikkatiimi, oli soitto tiukkaa. En tunne tuotantoa laajasti, mutta ainakin The Burning of Atlanta ja Stage Dive kuultiin lajin klassikoista. Vaikka vauhti oli kova oli keikan yleistunnelma yllättävän leppoisa. Välispiikit jutusteltiin lupsakasti ja yhdessä välissä herra Portaro taisteli hetken puhelimensa kanssa kuvatakseen (yleisön suostumuksella) videota Facebookkiin. Oli mukava nähdä miten jo yli 60-vuotias artisti näytti olevan vilpittömästi innostunut, kun pääsi soittamaan uudelle yleisölle.

Whiplashin setti oli hyvää rytkytystä, mutta nälkä ja korvien puutuminen sai minut poistumaan noin tunnin kohdalla. Olin siinä vaiheessa saanut vähintäänkin rahoille vastinetta. Siitäkin huolimatta, että keskivaiheilla iltaa ollut tarjonta ei oikein puhutellut.

Tapahtumassa oli välitön ja vähän kotikutoinen tunnelma. Artistit olivat yleisön yläpuolella vain lavalla ja useimmat jalkautuivat yleisön sekaan kuuntelemaan muita bändejä. Illan aikana muodostui muutamia pittejä missä lähinnä nuoremmat ja notkeammat yleisön jäsenet ryntäilivät toisiaan päin. En ole itse koskaan viihtynyt niissä, mutta sivusilmällä seurattuna herrasmiessäännöt näyttivät toimivan ja kaatuneet autettiin ylös. Hyppijöillä näytti olevan hauskaa enkä nähnyt, että sivullisiin olisi tullut osumia.

Kolme hyvää settiä omasta mielestäni ja rento ilta Pakkahuoneella. Joku toinen kerta saattaisi musiikki loksahtaa paremmin omaan makuun, mutta hyvä fiilinki tästä jäi näinkin. Speedy oli hetkittäin sairaan nopee.