Uusi Tampere 2022

with Ei kommentteja

Ulkona mutta ei pihalla

Parin pandemia välivuoden jälkeen juhlittiin Tampereen Hiedanrannan tehdasalueella järjestyksessään neljättä Uusi Tampere-festivaalia. Järjestävä firma oli paperilla muuttunut mutta käytännössä samat tahot festaria edelleen pyörittää.

Tapahtuma on pienimuotoinen mutta ei mikään puuhastelu-kyläjuhla. Ruokapuoli oli ajan hengen mukaisesti vegaanista. Ehkä oleellisin ja haasteita tuonut muutos oli, että festivaali oli siirtynyt Kuivaamon sisätiloista entisen kartonkimassatehtaan varastotilojen eteen taivaan armoille.
Allekirjoittaneen suunnitelmana oli tällä kertaa vähemmän suorittaa keikkojen katsomista ja mennä rennommalla fiiliksellä. Tästä huolimatta paljon keikkoja tuli tarkistettua, hyviä, huonoja ja siltä väliltä.

Perjantaina paistoi aurinko ja fiilis oli tapissa.

Perjantaina aloittelin festarointia karuhkolta hiekkapohjaiselta Graffitilavalta jossa soitti Pambikallio yhtye. Ja hienosti soittikin. Sen hetkinen Kalifornian kuumuutta muistuttava lämpötila, sai aikaan hauskoja ajatuksia siitä kuinka silmät kiinni laittamalla voi kuvitella olevansa Primaverassa tai Coachellassa. Nuo samat mielikuvat totesivat että Pambikallio on ehdottomasti yhtye jonka Tame impala henkinen täydelliseltä soundaava dreampop, Chillwave mikä lie, voisi aivan hyvin soida kyseisillä festivaaleilla ja olla Suomenkielen ansiosta vetoavan eksoottista kieltä ymmärtämättömille. Pambikallion keikka oli ehdottomasti yksi itselleni parhaimmista keikoista tämän vuoden Uudessa Tampereessa.

Läpi festivaalin miksausongelmista kärsinyt nurkkalava oli seuraava kohteeni. Nurkkalavalla oli vauhdissa Mc Koo, kehitysvammainen räpartisti. Hienoa että erityisryhmiä huomioidaan artistirosterissa. Muutaman biisin ajan colamies Koo oli varsin viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Erityismaininta biittien toimivuudesta, ne olivat musiikkia, siinä missä vaikka seuraavana päivänä esiintyneen Evil Stöön vastaavat vain tylsää pörinää.

Sitten Päälavalla aloittelikin jo Jukka Nousiainen ja Kumppanit. Nousiainen on karismaattinen esiintyjä ja erittäin kova kitaristi. Keikka alkoikin muutamalla rokimmalla biisillä joissa maestro Nousiainen pääsi mukavasti kurittamaan lankkuaan ja pidin kuulemastani. Keikan edetessä kantri alkoi lisääntymään ja aloin tylsistymään. Mieleen jäi enää hyvin toimineet stemmalaulut. Samalla alkoi tuntumaan että Jukka Nousiainen on sittenkin pienten lavojen mies ja musiikkinsa ytimessä, yksin ja intiimisti.

Nousiaisen jälkeen suuntasin takaisin Nurkkalavalle jossa esiintyi Sir Liselot. Käsittämättömästi jopa Emma- ja Teosto-ehdokkuuksiin Maniduros (2020) albumillaan yltänyt Sir Liselot (Liisa Tani) oli todella viihdyttävä, monipuolinen ja inspiroiva. Musiikki saattaa olla mitä tahansa breakbeatistä, kitarapunkkiin tai johonkin Karibiafiboihin. Välillä jopa Lil Peep kummittelee. Joku pätkä taisi olla melkein jotain Edm:mää. Tekstit ovat kekseliäitä ja leikkisiä. Oikeudenmukaisessa maailmassa Sir Liselot olisi Ninjatune levy-yhtiöllä ja isossa kansainvälisessä jakelussa. Ihanaa musaa kertakaikkiaan. Saattoi olla jopa Musasedän ykköskeikka tämän vuoden Uudessa Tampereessa.

Sitten taas hienosti soivalle päälavalle jossa aloitteli Nigeriläinen Etran De L’Aír. Hääbändinä aloitellut kokoonpano soittaa ammattitaitoisesti rytmiin perustuvaan musiikkiaan. Musiikki on toisteista. Mahdolliset melodiat seuraavat rumpuja. Etran De L’Aírin musiikki ei ole loppujen lopuksi kaukana vaikka tasarytmisestä technosta. Tanssimusiikkiahan tämä on. Musasetää ei vain tähän aikaan päivästä vielä tanssituttanut joten keikka alkoi tuntumaan puolessa välissä hieman tylsältä ja alkoi tekemään mieli kahvia. Mainittakoon että keikan loppuun katsonut kaverini piti keikan loppu osuudesta erittäin paljon.

Tässä vaiheessa päivää käytin kahden päivän rannekkeen suomaa optiota ja poistuin alueelta läheiseen Kartanokahvilan puistoon lepuuttamaan korviani ja hermostoani. Tämänkin kaltainen mahdollisuus paeta hetkeksi kaikkea hälyä ja meininkiä tekee Uudesta Tampereesta lempi festarini. Suihkulähteen solinan kuuntelu oli tähän väliin parasta ambienttia.

Sitten takaisin alueelle ja suuntana päälava. Mukavasta välimaaston nosteesta nauttiva Arppa heitti tähän väliin juuri niin laadukkaan ja mukaansa tempaavan keikan kun saattoi tältä taitavalta ja pirskahtevalta yhtyeeltä odottaa. On makuasia soittaako kitaristi Ville-Veikko Airaniemi liikaa mutta ainakin juuri nyt, helteisen päivän kääntyessä iltaan, miehen kikkailu ja kohkaaminen toimi itselleni. Luulisi että Arpan yhtyeen taidoista voisi nauttia myös Progen ja muun suoritusmusiikin ystävät.
Vaikka pidin kovasti aikanaan näkemästäni Arpan ja Airaniemen herkän folkahtavasta duokeikasta, alan lämmetä myös tälle rokki meiningille, jota jazz mukavasti maustaa. Uuden Tampereen päälava taisi olla juuri sopivan kokoinen Arpalle yhtyeineen. Jossain kohtaa aloin miettimään että muutama trumpetti ja saksofoni Popeda tyyliin, voisi tuoda mukavaa maustetta hommaan. Yhtä kaikki omissa kirjoissani yksi viikonlopun parhaita keikkoja.

Sitten Graffitilavalle ja kohti viikonlopun seuraavaa kohokohta keikkaa. Felix Lybeckin johtama Bad sauna on ehdottomasti musiikkia jota ei Suomessa ole juuri tehty, ainakaan Suomenkielellä. Lähin verrokki tulee 90-luvun yhdysvalloista, nimittäin Sonic youth. Kitarat surisee, vouvaa ja vinkuu. Välillä tulee Nirvana-hiljentyminen ja sit taas mennään. Basisti yrittää tavoitella bassoaan heittelemällä lavarakenteiden ylä kerroksia. Turvallista vaaran tunnetta. Tekstit ovat hölmöjä, sä oot mun leppäkerttu, mä oon sun vessanpönttö, mä oon sun roskapussi, sä oot mun kääretorttu. Välispiikit on hölmöjä, Pispala! Vaakonnakki! Aijai.
Pyöriipä jopa Moshpittikin, ensin ujosti ja sitten turvallisen rajusti. Ihana keikka, ihana bändi.

Ja sitten, mahalasku. Tehdään nyt selväksi että rakastan yhtyettä nimeltä 22 Pistepirkko. Yhtye on aina ollut ja tulee aina olemaan itselleni kautta-aikain tärkein kotimainen yhtye. Olen nähnyt yhtyeen livenä kymmeniä kertoja ja tiedän, että vaara siitä, että ei vaan lähde, kemiat katoaa, homma jää piippuun, on aina olemassa.
Edellinen keikka Tampereen Klubilla ennen pandemiaa oli maaginen, yksi parhaista koskaan. Pelottaa jo valmiiksi, voiko tänään muka tulla jotain vastaavaa. No ei tule.
Jostain syystä soundit ovat huonot, liekö lavamiksaajan lavalta putoaminen ja loukkaantuminen vaikuttanut asiaan. Vaikuttiko tapahtuma bändin keskittymiseen ja yleiseen fiilikseen? Varmasti. Nyt tuntuu että Keräset ja Espe haluaa vain pakettiautoon ja Helsinkiin. Rat king on keskinkertainen biisi joka on itseasiassa täysi kopio Troggs klassikosta Wild thing josta kuullaan myös läpi juoksu Encoressa.
Birdystä kuullaan kamala countryhölkkä versio. Rumble vaatii oikeanlaisen jännitteen, sitä ei löydy nyt. Stupid ja Not so good at school voi jossain keikalla mennä siirtymä rynkytyksinä, mutta ei niiden varaan keikkaa rakenneta. Onion soupin yleisön laulatus yritys on todella noloa. Snowy dave ja Frankenstein toimii rutiinin voimin jotenkin.
Tiedän että tälle yhtyeelle tulee näitä keikkoja joskus, mutta aina se valitettavasti yllättää. Sitä paitsi 22 Pistepirkko ei ole Headlaineri, enkä ole varma onko lainkaan festivaali yhtyekkään. Tuntuu että tätä kirjoittaessa tunteet ottavat hieman valtaa minusta, mutta se joka rakastaa, myös kurittaa.

Lauantaina sataa aina – Nyt on lauantai.

Toisena festivaali päivänä ajattelin ottaa vielä rennommin kuin perjantaina. Osin tähän päätökseen johti epävakaiseksi ja kylmentyväksi ennustettu sää.
Päivän ensimmäinen keikkani oli päälavalla kuultu hehkutetun jazz-komeetta Linda Fredrikssonin Juniper kokonaisuus. Levyltä en ole jaksanut Juniperiin keskittyä, mutta livenä tämä on karkkia korville. Olavi Louhivuoren tapa ottaa rummuistaan irti tavallista enemmän erilaisia perkussiivisia ja melodisia elementtejä, tekee hänestä ehkä lempi rumpalini Suomessa. Muutkin soittajat ovat soittimiensa neroja. Soundit ovat täydelliset ja uppoudun tunnelmaan intensiivisimmin kuin millään keikalla koko viikonloppuna. Kunnes, noin 20 minuuttia ennen arvioitua keikan päättymistä alkaa satamaan kaatamalla. Siirryn viereiseen kaljatelttaan josta näkee ja kuulee vallan mainiosti. Sitten sade alkaa kallistumaan pikku hiljaa kohti soittimia ja soittajia, kappale soitetaan loppuun, Louhivuori tarttuu virveliinsä ja säntää lavan takaosaan pelastaen rumpalin tärkeimmän työkalun. Keikka on keskeytynyt. Lähen kotiin syömään ja saunomaan. Linda yhtyeineen esiintyy syksyllä Ylöjärvellä Kaupunki-Jazzissa, olen paikalla.

Ajattelin alkuun että palaan alueelle vasta kun Ty Roxy (Tytti Roto) aloittaa Nurkkalavalla, mutta saavuinkin jo Päälavalla esiintyneen Evil Stöön keikalle. Evil Stöö on ilmeisesti kova tekijä mitä tulee Suomiräppiin. Itselleni ei tämä kovuus aukene. Siinä missä vaikka Khidin musiikki ja tekstit ovat nerokkaita, jää ainakin livenä Stöön anti yksittäisiin muka oivaltaviin onelinereihin ja musiikki tai biitit niin kuin alantekijät sanovat ovat korvaani todella köyhiä. Suurlähettiläät tuurasi Dream Theateria ja Evil Stöö, Buscabullaa. Oltiin tämä kesä näin.

Alkaa pikkuhiljaa käymään selväksi että tänä vuonna Uusi Tampere on kiinnostavimmillaan pääesiintyjien ulkopuolella. Nurkkalavan Soundiongelmat selättänyt Ty Roxy oli yksi näistä kohokohta keikoista. Livenä 5 henkiseksi kasvanut yhtye olisi ansainnut Graffitilavan shownsa alustaksi. Aika nuotin vierestähän Tytti laulaa mutta tässä jutussa se ei ole ongelma. Biisit on tarttuvia 80-luvulle kumartavia tanssittavia pop-paloja. Melodioissa on välillä vanhojen TV-sarjojen tunnusmusiikki tunnelmaa. Tytti Roto ei tunne pelkoa eikä häpeää, hän heittäityy, hyppii lavalta tanssimaan yleisön eteen permannolle. Yhtyeellä on selvästi yhtä kivaa kuin Tytillä, rakkaus lajiin välittyy, yleisö hymyilee ja hytkyy. Eipä tältä keikalta enempää olisi voinut toivoa, mitä nyt ehkä miksaajat olisivat voineet ratkaista Nurkkalavan kierto-ongelmat aikaisemmin. (Pikkulinnut lauloivat että myös perjantaina Nurkkalavalla Teini-pään keikalla oli soundi ongelmia.)

Sitten yksi ehkä viikonlopun tunnetuimmista yhtyeistä, Pariisin kevät. Pariisin kevät painii siinä jossain samassa sarjassa missä vaikka Olavi Uusivirta mitä tulee kotimaiseen musiikki businekseen. On niin sanottu Vain Elämää sarja ja sitten on se kakkoskerho, missä lopulta on aika väljää, mutta asema on hankala. Pitäisi operoida melko isosti mutta pienemmillä resursseilla. Kyllähän tämä hienolta soundaa. Mitä tämä oikein on mietin? Ehkä Edm-Iskelmää, Post-Ruusut mausteilla. Musiikillisestihan tämä on liian vaikeaa ollakseen Vain Elämää. Artturi Taira ainakin on vahvasti kallellaan pois peruspopista. En tiedä laulaako Arto Tuunela aina näin huonosti, mutta laulu on valitettavasti keikan heikoin lenkki ja mietin että onko se Autotune välttämättä niin paha asia. Huomaan kaipaavani myös enemmän kitaroita. Jotenkin surullisesti yhtyeen kaksi isointa hittiä, tämän kylän poikii ja Kesä yö kulkivat jotenkin takkuisimmin. Mutta kyllä keikassa hetkensä on ja tanssijalkanikin vipattaa välillä. Kiitos niin paljon! toteaa useasti, selvästi esiintymisestä nauttiva Tuunela.

Pariisin kevään jälkeen tuntuu että alueella alkaa olemaan vähemmän porukkaa. No paraneeko pidot kun väki vähenee? Osin kyllä. Tanskassa tällä hetkellä vaikuttava Soulin, Funkin ja RnB:n parissa operoiva Iris Gold nimittäin aloittaa keikkansa todella vakuuttavasti ja groovaavasti. Totean että Iriskin yhtyeineen olisi varmasti toiminut paremmin päälavalla kuin muutamat edellä mainitut niin sanotut pääesiintyjät. Ainakin lavalle olisi saatu valot, mitkä nyt puuttuu koska kuulemma sulake ei kestä. Päivällinen vesisade oli siis tehnyt tehtävänsä myös Graffitilavan valotekniikalle.

Tarkoitukseni oli päättää festarointini nurkkalavalle jossa esiintyi kotimainen Handshaking. Keikan katsominen jäi kuitenkin hieman lapsipuolen asemaan koska keskityin lähinnä seurustelemaan kavereideni kanssa.
Sen verran kuitenkin Handshakingiä kuuntelin että hyvältä soundaavaa, tyylikästä ja tanssittavaa modernia houseahan se oli. Nyt kuitenkin alkoi tuntumaan siltä että alkaa riittämään. Kiitos Uusi Tampere! Lempi festivaalini. Toivotaan että jo ensi vuonna pääsen luoksesi viidennen kerran.

 

 

 

 

 

Vastaa