Kesä on vääjäämättä kääntynyt syksyyn. Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubille on lauantai-illan hämäryydessä suhteellisen pitkä jono.
Allekirjoittanut hytisee jonossa ilman takkia, koska mieluummin nyt hieman kylmä kuin keikan jälkeen jonottamassa narikkaan.
Kun seuralaiseni kanssa vihdoin olemme sisällä hienossa, tunnelmaltaan berliiniläiseksikin kutsutussa klubissa, huomaamme sen olevan melko täynnä. Iso osa pöydistä on varattuina etukäteen, joten suuntaamme oikealle sivulle katsomoa, joka on virhe. Tästä myöhemmin.
Vain noin 20 minuuttia ilmoitetusta ajasta myöhässä lavalle astelee Ville Leinonen, tuo hieman harmaantunut iskelmäprinssi-avantgardisti. Leinonen aloittaa itseään pianolla säestäen vuoden 2001 Ville Leinonen & Valumon Kimaltavia unelmia -albumilta löytyvällä kappaleella Menninkäistytölle. Heti kärkeen pelissä on se kaikki tunne, draama, hulluus, komedia – se kaikki, miksi tämä mies on itselleni se yksi suurista musiikin tekijöistä ja visionääreistä.
Menninkäistytön edetessä massiivisine pianovyörytyksineen, saaden Nick Caveniaalisia shamaanisia piirteitä, huomaan miettiväni, miksi tämä mies ei ole suositumpi? Hetken pohdinnan jälkeen vastaus on helppo: ei hän ole koskaan halunnut olla Vain elämää -konseptiin sujahtava latistaja.
Aina kun ajan saatossa on näyttänyt hetken, että Leinonen lähtee kulkemaan kohti tunnettavuutta, hän on joko tahtomattaan tai tahtoen tuhonnut nuo polut.
Ehkä kliseistä, mutta Ville Leinonen on aina ajatellut taidetta enemmän kuin rahaa tai menestystä. Tämä on osaltaan johtanut siihen kamelionttimaiseen hyppelyyn iskelmäcovereiden, avantgarde-sekoilun, kauhustonereiden ja ties minkä tyylisuuntien välillä. Tätä kirjoittaessa tajuan myös yhden, toki itsestään selvän asian – nimittäin miten paljon miehen tekemisessä on myös David Lynchin sekopäisyyttä.
Illan venue itse asiassa alleviivaa hyvin tätä puolta. En olisi ollut yhtään yllättynyt, jos jossain vaiheessa iltaa verhon takaa olisi lavalle kävellyt jättiläinen kertomaan, että pöllöt eivät ole sitä, miltä ne näyttävät.
Villen soolonumeron jälkeen lavalle astelee Valumo-yhtye. Kitaristi Tuomas Luukkonen kuuluu kirjoissani yksiin kovimmista ja samalla tyylikkäimmistä suomalaiskitaristeista. Tästä huolimatta hän lienee vielä tuntemattomampi puolen minuutin roolistaan Aki Kaurismäen elokuvassa. Basisti Jere Leinonen, jonka hihnakorkeus lähentelee Curen Simon Gallupin hihnakorkeutta. Rumpali Tommi Salminen, joka on sutineen, malletteineen ja ’kovineen’ tasolla, jonka väitän olevan kovempaa kuin koskaan yhtyeen historiassa. Kosketinsoittaja Tuomo Hokka on ammattimies, joka rumpali Salmisen kanssa hoitaa hienosti myös backvokaalit.
Sitten koittaa vaihe uus, nimittäin kantaaottavuus TTT-Klubin salin oikean laidan soundeihin – ne ovat nimittäin huonot. Noin kolmen seuraavan, onneksi vielä keikan bändiosuuden käynnistelyvaiheessa olevien biisien aikana minä ja ystäväni manaamme, kuinka tukossa PA-soundi kohdallamme on ja kuinka samalla selvästi pystyy havaitsemaan, kuinka hienosti bändi soittaa ja että miten mieluummin kuuntelisi keikkaa vaikka pelkästään backlinestä.
Noiden muutaman biisin jälkeen onneksi tajuamme siirtyä ylös keskelle katsomoa, josta kuunneltuna ja katseltuna – etenkin Cowboylegenda kappaleesta lähtien – loppukeikka on pelkkää euforiaa.
TTT-Klubilla on konserteissa teatterimaailmasta tuttu väliaika. Tuon väliajan alkaessa totean seuralaiselleni, että tiedän nyt jo, että tämä keikka tulee olemaan paras näkemäni kahteen vuoteen. Edellinen vastaava kokemus oli Tinyhawk & Bizzarro -keikka Tampereen Pethousessa.
Kaikki niin sanotut hitit kuullaan, mukaan lukien oma ehdoton suosikkini Pimeän sydämeen, jota Ville on soolokeikoillaan soittanut varsin harvoin, jos koskaan. Tämän ymmärtää, koska Luukkosen kitaroinnit ovat niin iso osa kyseistä biisiä.
Settilistasta puuttuivat omaan makuuni vain Valumo-debyytin avausraita Medusa ja Piilopaikka -singlen b-poski Sataa.
Tähtityttö, joka lienee edelleen yhtyeen ja Villen tunnetuin biisi, kulkee hienosti. Sääli, että todella monille kyseisen biisin estetiikka on sitä, mitä luullaan Leinosen pelkästään olevan. Kaikkien pitäisi ennen iskelmällisen Tähtitytönkuuntelua kuunnella vaikka, sanalla sanoen, jopa melko häiriintynyt miehen soolodebyytti Raastinlauluja (1997), sillä sen kautta on mahdollista päästä kiinni siihen, miten kiinnostava, monipuolinen ja visionäärinen miehen ura muusikkona ja lauluntekijänä alusta asti on ollut.
Välillä Leinonen ampuu meitä akustisella kitarallaan, hyörii ja pyörii ja käyttää mikrofonipiuhaa ruoskanaan, jolla käskee kädestä syövää yleisöään kuin juuri se cowboy hevostaan. Tää on se ilta, jolloin meistä kaikki haluaa olla Tähtityttöjä, Menninkäistyttöjä, Kristiinoita ja Villen enkeleitä. Kun on tullut aika esitellä illan soittajat, niin ainakin haluan uskoa, että Tuomas Luukkonen saa täysin ansaitusti raikuvimmat aplodit. Luukkonen on synonyymi sanalle tyylikkyys. Tämä koskee sekä miehen habitusta että soittamista ja soundia.
Jossain kohtaa joku huutaa: ”Kauan eläköön Valumo!”, ja ajatukseen on helppo yhtyä. Ja kuin vastauksena huutajan ja meidän kaikkien toiveeseen, Leinonen vihjailee jotain ”seuraavan kesän keikoista” – kyllä kiitos!
Illan aikana kuultiin seuraavat kappaleet: 1. setti
-
Menninkäistytölle (soolo)
-
Piilopaikka
-
Maria
-
Yön viita
-
Salaisia valokuvia
-
Cowboylegenda
-
Matkalla kotiin
-
Pikkusisko
-
Lemmenlaiva
2. setti
-
Armollinen
-
Pimeän sydämeen
-
Tähtityttö
-
Pour Beibinoire
-
Kristiinojen yö
-
Kultahippuhapsi
-
Tää on se ilta
-
Yöaikaan
Encore:
-
Enkeli