Blind Guardianin 1998 ilmestynyt Nightfall in Middle-Earth oli itselleni merkittävä levy. Olin sitä ennen kuunnellut perinteisempää laukkametallia Gamma Rayn ja Stratovariuksen tapaan, mutta Blind Guardian oli monikerroksisempaa, mahtipontisempaa ja nuoren miehen korvissa raaempaa. Nyt kuunneltuna huomaa, että levy on erittäin viilattua ja tuotettua rock-oopperaa, mutta -98 se oli kunnolla potkivaa heavy metallia. Blind Guardianista tuli nopeasti uusi suosikkibändini vaikka alkupään luomumpi trash ei silloin vielä oikein kolissut.
Innostus johti kuitenkin siihen, että 2002 ilmestynyt A Night at the Opera on levy jota odotin enemmän, kuin mitään muuta sitä ennen tai sen jälkeen. Kävin säännöllisesti lukemassa bändin kotisivuilta studiopäiväkirjaa jossa kerrottiin kuinka suurin ponnistuksin levyä tehtiin. Studiokin taidettiin pistää kokonaan uusiksi ennen äänityksiä.
Bändi julkaisi levyltä singlenä ilmeisesti huumorimielessä 14-minuuttisen päätösbiisin And Then There Was Silence. Se taisi olla ensimmäinen single mitä koskaan ostin ja kuuntelin sitä uudestaan ja uudestaan. Majesteettinen fantasiaspektaakkeli Troijan sodasta täytti silloin massiiviset odotukset.
Kun itse levy tuli ulos olin innostunut, mutta en ollut varma oliko otettu askelia hyvään vai huonoon suuntaan. Edellisen levyn melankolisen Silmarillion-teeman sijaan uusi levy oli kokoelma erittäin monimutkaista, poukkoilevaa ja kirkaasti soivaa musikaalirokkia. Varsinaisia särökitaroja ei kuulla juuri lainkaan ja vokalisti Hansin persoonallinen rääkyminen oli miltei kokonaan poissa ja lähes kaikki on laulettu vahvasti kerrostetussa falsetissa. Bändi oli kyllä etukäteen kertonut menevänsä esikuviensa suuntaan ja nimikin on suora tribuutti Queenille, joten ihan täysi yllätys levyn tyyli ei ollut. Kansikin oli edellisistä poiketen avoimesti humoristinen. Useiden kuuntelukertojen myötä kuitenkin lämpesin levylle täysin ja väittäisin, että kyseessä oli yksi niistä levyistä jotka ohjasivat nuorta miestä pois kaavamaisesta tukutuku-metallista kohti laajempaa musiikin arvostusta.
Miltä levy sitten kuulostaa vuonna 2019? Ainakin on todettava, että juuri mikään ei voisi olla kauempana tämän hetken musiikillisista trendeistä. Kaikki mikä on voitu vetää överiksi on vedetty. Tämän hetken elokuvatrendeihin levy kyllä osuisi, tällainen musiikki on kuin audio-vastine vaikkapa Aquamanin kaltaisille trikoospektaakkeleille.
Jeesuksesta kertova Precious Jerusalem aloittaa heti täydellä teatraalisuudella ja taitaa matkalla lainata vähän Jesus Christ Superstaria. Kakkosraita Battlefield toimi 2002 kuin häkä, mutta nykyään jää ehkä levyn heikoimpien joukkoon. Siitä puuttuu muiden kappaleiden leikkisyys ja on vaikea sanoa onko paatoksessa mukana mitään muita sävyjä, kyin vain tyhjää paatosta.
Under The Ice voisi musiikillisesti olla kotonaan edellisellä levyllä tai jopa uudemmilla. Tyypillinen Guardian-biisi. 2003 vuoden Live-nimisellä livellä kuulee rehellisen ja karsitun tulkinnan, joka omissa korvissani toimii paremmin.
Sadly Sings Destiny on yksi levyn ”parantuneista” kappaleista. Aikanaan omassa mielessäni vähän täytteeltä kuulostanut kappale erottuu nykyään selvästi edukseen. Orgaanisemman kuuloinen laulu ja loputtomasti venkoilevat kitarat toimivat edelleen ja biisi esittelee hyvin kitaristikaksikon persoonallisen tavan soittaa. Vastakohtana edelliselle levyn lälläribiisi The Maiden and the Minstrel Knight on menettänyt melkein kaiken romantiikkansa ja jää pohjalle. Puolen välin jälkeen tulevassa soolossa on yritystä, mutta se loppuu kesken ja kappale palaa pyörittelemään fantasiametallin kliseitä.
Wait For An Answer valikoitui useiten lautaselle pyörimään. Rumpali Thomen Stauch jätti yhtyeen tämän levyn jälkeen, koska yhtyeen uusi musiikillinen tyyli ei ollut ihan hänen mieleensä. Tämä biisi on mielestäni kuitenkin parhaita esimerkkejä siitä, että juuri hän oli oikea rumpali levylle. Rummut tukevat kappaleen jokaista käännettä ja nyanssia täydellisesti menettämättä koskaan etenevää rullaustaan. Kertosäkeen raidikilinästä lopun erikoiseen rytmin kääntymiseen kaikki osuu kohdalleen juuri kuten pitääkin. Biisistä kuuluu muutenkin aito innostus tekemiseen ja vaikka studiossa on toki kerrokset äänitelty erikseen kuulostaa lopputulos siltä, kuin bändi kuuntelisi toisiaan. Kappale kertoo jäniksen ja ketun ystävyydestä, eli ei ”death to false metal” -puristeille.
The Soulforgedin voinee ohittaa sanomalla, että hyvät kitarat, mutta ei jaksa herättää oikein mitään tunteita. Blind Guardianin tuotannossa tavallinen fantasiabiisi. Seuraavan vuoden liveveto on mielenkiintoismpaa kuultavaa. Bändi karsii hienosti kuorrutukset ja soittaa ytimestä löytyvän power metal -rallin. Tuplakitarat ja bassokin kuuluvat paremmin.
Kaksi seuraavaa kappaletta ovat ehkä suosikkini vuonna -19. Vaikka Wait For An Answer tuli kepeytensä vuoksi kuunneltua useiten, niin teoksina parhaat ovat Age Of False Innocence ja Punishment Divine. Se mistä kappale kertoo ei ole itselleni enää niin tärkeää, mutta kyllähän Galilei ja Nietzsche ovat laululle parempia teemoja, kuin jostain jo unohtuneen kirjan sankarista laulaminen.
Age of False Innocence tarjoilee levyn harvoja hetkiä joissa alle sata päällekäistä raitaa vyöryy korvista sisään. Tunnelmointi väistyy kyllä nopeasti tykityksen tieltä, mutta eri tasot toimivat hyvin ja rytmiryhmän työskentelyn tahdissa on mukava nyökytellä päätään. Kappaleen loppupuolelta löytyvä häpeilemätön kitarasoolo nostaa hymyn huulille jokaisella kuuntelulla.
Punishment Divine on levyn ainoa oikeasti raskaampi kappale. Toki kaikki levyn tyypilliset mausteet löytyvät tästäkin. Kuoleman lopullisuudesta puhuva kappale sopisi 1995 ilmestyneelle synkeälle Imaginations from the Other Side -levylle. Kappale olisi täydellinen lopetusraita, mutta koska levyllä on pitänyt lyödä jokainen asia yli, niin levyn päättää jo mainittu 14-minuuttinen spektaakkeli.
Jos rehellisesti tutkii itseään niin eihän tällaista musiikkiä ihan samalla tavalla voi enää ahmia, ei ainakaan näin suurena annoksena, mutta olin silti yllättynyt kuinka paljon yhä pidin tästä. Nykyään kuunneltuna pistäisin tämän ohi nuoruuteni suosikin Nightfall in Middle-Earthin. Vaikka levy on täysin ylitoteutettu, on mielestäni täysin eri asia onko tuottaminen seurausta bändin omasta palosta viilata jokainen levyn sekunti äärimmilleen vai jonkun suuren popgurun käsialaa. Soittotaito ja vaivannäkö on täysin ilmeistä kaikille kuunteleville. Levy edustaa joillekin varmasti kaikkea sitä mikä musiikissa voi olla vialla (mahtipontiset kertosäkeet, kitarasoolot, täyteen ahdetut kappaleet…), mutta toisaalta on hienoa, että sekin levy löytyy mihin on paketoitu kaikki ne elementit naurettavan överiin nippuun. Näin jälkikäteen tajuan miksi bändin seuraavat levyt eivät koskaan enää niin täysillä iskeneet. Toki saatoin kasvaa ulos genrestäkin, mutta suurempi syy lienee se, että miksi kuunnella ns. sitä samaa, mutta vähän hillitymmin, kun voi kuunnella juuri sitä ja kaikki nupit kaakossa?
Jos haluaa yllättyä mikä iski suurella voimalla 2000-luvun alun metallikansaan euroopassa kannattaa kuunnella A Night at the Opera. Jos on utelias Blind Guardianin suhteen noin muuten suosittelen eri tavalla genrerajoja rikkovaa Imaginations from the Other Side -levyä.