Ennen Patti Smithiä ja Kate Bushia ei ollu mitään. No tietenkin oli. Jazz-aikaan ja varmaan jo kuka ties millon ennenkin on ollu kovia naislaulajia, joilla on visiota, hulluutta toteuttaa visionsa ja vielä jotain pelimerkkejä tehä siitä hullusta visiosta jotain toimivaa. Silti suurimman hatunnostoni annan ranskalaiselle Catherine Ribeirolle. Jaksaisin olla tulessa tästä kamasta, vaikka tää julkastas vasta viidenkymmenen vuoden päästä. Saati sitten, että mokoma tavara on julkastu heti 70-luvun alussa. Homman nimi on siis seuraava: täti-Catherine kiekuu, huutaa, hoilaa, kuiskii, ihan mitä vaan, miltä sattuu millonkin tuntumaan ja aina sata lasissa. Patrice Moullet-nimistä heeboo voi lähes yksin syyttää mainitun joikun taustalla soivasta kilinä-kolina-hälinä-pölinästä. Onhan köörissä tottakai muitakin mukana, mutta Moullet toimii ensisijaisena säveltäjänä, ja soittaa kitaran ohella kosmofoni-nimistä härpäkettä. Ja yleensä messissä on vielä toinen härpäke nimeltään perkufoni ja suuntana etäisesti hämyfolk.
Ame Debout alkaa nimibiisillä ja pitää kovan tasonsa koko albumin keston. Välillä haetaan kontrastia vähän maanläheisemmästä tunnelmasta, mutta tasapaino pysyy koko ajan ideaalissa.
Kyseessä oleva albumi on Ribeiron (ja Ribeiro-Moullet-duuniparin) periaatteessa kolmas kokopitkä. Toinen Alpes-nimellä. Näitä ennen tuli jo kyhättyä Catherine Ribeiro + 2 Bis-niminen self-titled, joka on vähä yksinkertasempaa kamaa ja lyhyemmillä biiseillä. Eli huonompi. Näistä kahdesta ekasta Ribeiro + Alpes-levystä en oo oikein ikinä osannu päättää kumpi on kovempi. Mahdollisesti ei kumpikaan. Tai sitten molemmat. Tän levykaksikon jälkeen ainakin seuraavat kaks levyä on vielä validia kamaa, joskin biisit hortoilee vielä kauemmas ja vielä pitemmän ja, mikäli mahdollista, abstraktimman kaavan kautta. Eli tietty ytimekkyys hieman kärsii. Koita ny pitää tasasta utu-jodlaus-menoo puol tuntia. Yrittänyttä laitetaan, mutta vaan lievästi.
Ohessa vielä linkki aikalaisraporttiin. Aluks pätkä musaa, sitten te harvat ja valitut, jotka ymmärrätte ranskaa, saatte kuulla itse taiteilijoiden näkemyksiä ja loppuun päästään kaikki vielä mukaan nauttimaan musiikista. Postrokkareilla on vielä paljon opittavaa.
Tässäkin ilmalaivassa:
Patrice Moullet – Kitarat, kosmofoni, vähän laulua
Patrice Lemoine – Urut
Claude Thiebaut – Perkufoni
Catherine Ribeiro – Vokaalit ja konsonantit