Slowdive julkaisi levyn. Vain 22-vuotta edellisestä.

En voi väittää olleeni kovinkaan suuri Slowdive fani 1990-luvulla. Suurimman vaikutuksen teki Dagger single, ehkä siksi että se oli helpommin käsiteltävää kuin massiivisten kitaravallien täyttämät varsinaiset shoegazing biisit. Teini-ikäisenä oli helpompaa omaksua Inspiral carpetsin ja Stone rosesin ja vaikka Happy mondaysin tanssittavammat ja up-tempoisemmat rytmit. Ehkä The Cureen ihastumista helpotti, että yhtyeellä oli myös helppoja pop-kappaleita.

Mutta sitten asiaan ja vuoden 2014 Flow-Festivaaleille, sunnuntain viimeiseen keikkaan, jonka itse näin ja kuulin. No, muuta ei oikeastaan olisi tarvinnut koko festareilla katsoakkaan kuin tuo Slowdiven järisyttävän hieno keikka. Massiivisen äänivallin, kauneuden, kaihon, unen, mielettömän puhuttelevien pop-melodioiden liitto johdatti transsiin joka jatkuin vielä koko öisen kävelyn hotellille Kallioon, koko seuraavan yön ja monta päivää keikan jälkeen. Tuo keikka nosti Slowdiven all-time bändi-rankingini top viiteen.

Epäilemättä siis edellä kuvailtujen seikkojen vuoksi odotukset ovat olleet korkealla, kun yhtye ilmoitti tekevänsä uuden albumin, kun edellisestä levystä on kulunut aikaa 22-vuotta! Singlet Star roving ja Sugar for the pill lunastivat jo ennakkoon odotuksia, vähintäänkin erinomaista materiaalia on tulossa. Toki heti oli kuultavissa että soundi on enemmän tätä päivää kuin 90-lukua, muun muassa bassotoisto on tukevampaa kuin aikanaan, mutta kun tämä bändi nyt vaan sattuu olemaan niin tyylikäs, niin myös aika siirtymä on tehty tyylikkään tasapainoisesti ja musiikki hengittää ja maisemaan ei ole maalattu tukkoon. Rachel ja Neil laulavat edelleen sekä yksin että yhdessä ja homma toimii silläkin puolella edelleen kuin rasvattu, kuten aikanaankin. Se kummalle lead-osuus kussakin biisissä sovitetaan on todella tarkasti mietitty. Simon Scottin pehmeän perkussiivinen rumpalointi on kuin luotu yhtyeen kokonais-soundiin.

On yhä harvinaisempaa että yhtyeillä on oma uniikki soundimaailmansa. Slowdivellä sellainen on ja uskon että juuri tämän vahvan identiteetin takia yhtyeen oli helppo palata kun aika oli kypsä. Jääkö sitten pelkkää yhtyeen nimeä kantava levy, Slowdive, bändin testamentiksi? Jos jää, niin tyylikkyys on edelleen huipussaan, jos toisaalta jatkoa on luvassa, ei ole mitään syytä epäillä etteikö jokainen nuotti, jokainen voimasointu, perustele olemassaolonsa ja kirjoittaudu shoegazingin päälle vyöryvään hall of fameen.