Tears Laid in Earth on syyllinen Nightwishin olemassaoloon. Näkökulmasta riippuen se on levylle (ja ihmiskunnalle) kunniaksi tai häpeäksi. Ei voi kuitenkaan kiistää etteikö levyllä olisi ollut voimakas vaikutus raskaamman musiikin suuntauksiin 90-luvulla. Teini-ikäisenä kun luukutin lättyä, lokeroin sen ”goottimusiikiksi”. Myöhemmin opin, että on olemassa doom-metallia ja levyn voisi sijoittaa ehkä siihen laariin, mutta kevyempään päätyyn. Genremäärittelyt eivät tosin varmaan bändille itselleen juuri merkinneet mitään. Jokainen levy eroaa huomattavasti toisistaan ja levy levyltä mentiin kokeilevampaan suuntaan. Tällä levyllä The 3rd and the Mortal oli kuitenkin vielä metallia.
Albumin avaa Kari Rueslåtten ja hänen koulutetun kuuloinen kirkas äänensä. Nimestään huolimatta Kari on nainen. Seuraavalla raidalla tulee jo bändikin mukaan ja Why So Lonely on hyvä esimerkki levyn materiaalista. Rauhallisia pöriseviä kitaramelodioita, kolisevat hitaahkot rummut ja lähinnä suvantoihin osuvat kevyesti folkahtavat laulut. Levyn yksi suurimpia heikkouksia on ehkä se, että levy jatkuu aika pitkälti samalla kaavalla vain pienillä variaatioilla. Death-Hymn vie levyä raskaampaan ja synkempään suuntaan. Shaman tuo sävyjä elokuvamusiikista. Massiivinen Oceana summaa koko levyn skaalan uneliaasta notkumisesta potkivampiin rypistyksiin. Levyä tekisi mieli sanoa vähän ylipitkäksi, mutta toisaalta en osaa sanoa mitä pudottaisin pois.
Nuorempana olin täysi huumaantunut Kari Rueslåttenin äänestä, mutta kun palautin levyn kuunteluun vuosien tauon jälkeen havaitsin, että nyt kaipaisin taidokkaaseen lauluun ripauksen lisää tunnetta. Tuomas Holopainen teki Why So Lonelysta uuden version laulajan kanssa ja vaikka se mielestäni häviää kappaleena alkuperäiselle, on lauluun tullut enemmän elämää. Kitarat taas tuntuvat korvissani nyt yhtä sielukkailta, kuin 90-luvullakin. Trond Engumin rummuttelut jäävät usein pyörimään päähäni ja huomaan jäljitteleväni niitä omassa vaatimattomassa kolistelussani.
Tears Laid in Earth on mielestäni edelleen tutustumisen arvoinen kokonaisuus, etenkin jos vanhanaikainen doom kolahtaa. Siitä voi jatkaa sitten tutkimusmatkaa bändin kokeilevampiin levyihin. Esimerkiksi In this Room (1997) oli itselleni aikanaan pettymys koska tyyli oli tyystin muuttunut ja uusi laulaja tuntui silloin kalpenevan vertailussa (levyn kansi on edelleen yhtä hirveä, kuin silloinkin), mutta nykyään pistän todennäköisemmin sen soimaan, kuin tässä arvioitavana olevan kiekon. Levyltä kannattaa vähintään kuulostella Stream, Sort Of Invisible ja Sleep.
Se että Trondheimista ponnistanut The 3rd and the Mortal monien muiden norjalaisbändien tavoin rikkoi surutta genrerajoja vaikutti suuresti omaan suppeaan musiikkimakuuni. Lähinnä 70-luvun hard rockia ja metallia kuunnellut nuori mies törmäsi siten uusiin yllättäviin elementteihin jotka pääsivät tutun bändin kautta iskemään ennakkoluulojen ohi. Muutamassa vuodessa levyhyllystä alkoikin löytyä sulassa sovussa kaikkea Jethro Tullista Daft Punkiin, ja Borknagarista Didoon.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.