Aler Himself – Anything Helps No Drugs 3
Vois olla paljon huonompikin mutta ikävästi myös ainakin vähän parempi. Nykynen ei niin harvinainen konsepti tehdä lyhyitä hiphopbiisejä semipsykedeelisellä tuotannolla on jees mutta mikään ei oikein osu eikä uppoo, fiilistelee vaan mukiinmenevästi. Puolessa tunnissa ei ehi onneks tylsistyä.
Bembeya Jazz National – Dix ans de succès. Gala d’anniversaire en direct du Palais du Peuple (Avril 1971) 4
Guinealaista letkeyttä jota kai afropopiks sanotaan. Soundaa vähän vaikka radioversiolta Fela Kutin kamasta. Aika ihanaa. Ja tosiaan kai tämmönen kymppivuotisen uran juhlalive.
Bohemian Rhapsody Soundtrack 2,5
Queen on aina ollu mulle vaikee bändi välittää eikä sitä mikään määrä tunnu juuri helpottavan. Killer Queen, Bohemian Rhapsody ja Another One Bites the Dust on kohtuullisia biisejä mutta se jää aikalailla siihen. Sitten on tän leffasoundtrackin luonne muutenkin hankala. Paljon livevetoja joissa Brian Mayn kitarismi pääsee välillä komeesti framille mikä ikävästi on piilotettu yleensä studiovedoissa. Erityisenä lahjana faneille on mukana kait melkein koko vuoden 1985 Live Aid-setti mutta vastapainona on kasa noita tunnetuimpia hittejä jotka on enemmän hiljattainkääntyneille että onko tää nyt si kellekään mikään ideaalikuuntelukokemus?
Cindy Lee – Diamond Jubilee 3
Cindy Lee tai Patrick Flegel kerää hämysellä sopallaan ylistystä maailmalta. Mulle tästä ei meinaa jäädä käteen kun pari kivaa riffiä. Välillä on jotain pikkugroovee tai lallatusta että kyllä tässä jotain tapahtuukin. Tekemisen laiska epämääräsyys tuo mieleen esim. Pavementin ysärisekoilut jossa saatto tapahtua mitä vaan mutta huomattavasti tylsempänä ja ykstoikkosempana. Kun kestoo on vielä tuplalevyn verran eli tässä tapauksessa kaks tuntia niin viimestään kakkoslevyn kohdilla musa painuu pahan kerran modernin hissimusiikin puolelle mitä edesauttaa se että Cindy Lee ei keskimäärin jaksa olla kiinnostunu niinkään laulamisesta kun omasta hyvin hitaasta makuuhuonediskostaan.
De La Soul – 3 Feet High And Rising 3,5
Nyt olisin melkein valmis sanomaan että De La Soulin debyytti on itseasiassa vanhentunu aika huonosti vaikka oli tietenkin hulluna aikaansa edellä. Se onkin ajankuvajuttuja mutta aika ykstotiselta kuulostaa tunti tätä hiphopsuuruutta. Selkein väri on Funkadelic-sämple Me, Myself & I:ssa. Ikään kun ikuiset kotibileet joissa joku välillä vaivautuu pitämään biisinkin hetken aikaa kasassa. Siitä tekee entistä ärsyttävämpää se että nää jätkät on hyviä räppäämään mutta liian usein joutuu ettimään sitä sekoilun keskeltä.
De La Soul – De La Soul Is Dead 3,5
Tuntuu taas/edelleen lähes peittelevän räppäämistään joka esiintyessään on loistavaa. Puolet ajasta aivan liian komediaa ja kolmasosa väkevää inhorealismia. Peas Porridge Hotin änkytysräppi on esimerkiks aivan ihanaa.
DJ Spooky – Riddim Warfare 4
Lähtee liikkeelle hypnoottisena instrumentaalihiphoppina. Sitten mukaan ilmestyy räppäreitä kuten Kool Keith, musa lähtee breakbeatiks, käväsee lattarihämyssä, palaa räppiin, aiheuttaa riemunkiljahduksia dj-skilleillään, trippailee huolella, eksyy jazzailemaan, dubbaa ja ties mitä.
The Flaming Sideburns – Sky Pilots 4
Siihen nähden että levy alkaa Save Rock’n’Roll-nimisellä rallilla niin meno on välillä liiankin kilttiä kun mukaan eksyy akustisia kitaroita ja popmelodioita mutta pääosin pysytään ränttätänttärokkenrollin ilosanoman kaaoksen partaalla olevassa ytimessä. Eikä nää vauhdikkaana psykepoppinakaan huono oo.
Grey Giant – Conversus in Lutum 4
Mätkii stonerin avokämmennellä mutta silittää toisella kädellä hellän psykedelisesti päälakee. Käheet voksutkin toimii aika makosasti. Mitään uutta ei oo tarkotuskaan keksiä mutta oma näkemys vanhasta pelittää. Kiva kuulla pätevää tämmöstä ihan tältäkin vuodelta, eläköön stoner! Neljä biisiä 36 minuuttiin on passeli kesto melkein mitä vaan, niin myös nyt.
J. Karjalainen – Lännen-Jukka 4
Ihan täydellisimpiä asioita mitä musiikista äkisti voi keksiä: Jiin epämääränen raakkuminen ja tasanen banjonrämpytys. Minimalismin ja amerikkalaisen juurimusan ylistys. Jos luulet tietäväs mistä on kyse muttet oo kuunnellu niin korjaa tilanne heti.
J. Karjalainen & Veli-Matti Järvenpää – Paratiisin Pojat 4,5
Jatkaa Jiin amerikansuomalaisia kansanlaulujatunnelmia mutta kuulostaa useesti enemmän negrospirituaalipohjasilta kun Lännen-Jukan huoleton meno. Järvenpään haitari sopii tähän kaikkeen niin hyvin kun mikään ylipäätään voi sopia. Täydellistä.
The Macrotones – From the Void 4,5
Bostonilaispoppoo The Macrotonesilla on pitkä historia hyvänä soulbändinä mutta vasta tänä vuonna sai repästyä kokopitkän levyn jossa on kautta linjan ihan lauluakin. Ja menohan on pelottavan väkevää. Funksoulia psykedeelisellä otteella. Ja mukaan värvätty laulaja Phil Desisto vetää upeella intensiteetillä ihan niinku bändin muuten yheksänhenkinen taidegroove ei riittäis. En edes tiedä mitä biisejä hehkuttaa kun osa lyö vaan lujalla funkilla pöytään reiän, välillä svengi on enemmän jamaikaa, hetkittäin voisin jämähtää loppuelämäkseni kuuntelemaan näitten soulia, sitten bluussaus viekin mukanaan ja jotenkin Macrotones onnistuu jatkuvasti myös hönkimään vähän avaruuspölyä.
The Members – At the Chelsea Nightclub 4,5
Britit vuonna 1979. Ensiluokkasta punk-reggae-sotkua painopisteen heitellessä kovinkin rokkaavasta menosta aina niin hyvään dubreggaeen kun valkonen mies vaan pääsee. Jamaikasoundien ja rokkenrollauksen oikeesti toimiva fuusio on hämmentävän harvoin onnistunu musiikkihistoriassa ja vielä harvemmin näin hienosti. Bändin tuplakitarat tekee biisistä toiseen upeeta duunia ja ilmassa on ihan oikeeta säveltämisen makuakin. Elämänmakunen tragikomiikka ja äärimmäisen hyvä meno melkein kohtuuttoman hyvillä biiseillä kirvottaa ihastusta, hymyä ja naurun pyrähdyksiä. Avausraita Electricity on hauskasti instrumentaalibiisi ihan niinkun vokaalit ois vaan unohtunu nauhottaa. Sitä seuraava ex-kitaristin kirjottama Sally ei oo ihan levyn terävintä kärkee mutta sen jälkeen Soho A Go Go pelaa jo monilla bändin vahvuuksista. Don’t Push sotkee jo enemmän reggaee soppaan jonka jälkeen bändin eka sinkku Solitary Confinement tanssi hienosti duurikertsin ja vähän mollimman säkeistön välillä ja väliosat ja outro on a-luokan hulluttelua. Frustrated Bagshot toimii lähinnä vauhdikkaana introna Stand Up And Spit-dubbaukselle joka seisoo todellakin paikallaan syljeskelemässä mutta tarpeeks viihdyttävästi. Bändin kakkossinkku The Sound of the Suburbs on taas voimallista lähiöpunkpoppia. Loppu mennään letkeen railakkaasti kruunautuen Chelsea Nightclub-biisin liveriehaan.
Nachttante – II 4
Postrockin jamittelumuotoo josta löytyy stonerin ja jopa teknisemmän kikkailun sävyjä mutta myös kasapäin tunnelmaa aina häivähdyksenomasiin kamarisävyihin asti. Itse asiassa kohtuuttoman hyvää tekemistä täysin tuntemattomalta tsekkiläisbändiltä.
Punaisen Kuningattaren Periaate – Kaksi Suuntaa 4
Muistuttaa paljon seitkytluvun progeilijoita Suomesta mutta tuoreemmalla ilmeellä. On akustista kitaraa ja jazzia ja sooloja ja lievä avaruudentuntu ja biisejäkin samassa sekamelskassa. Ei valittamista.
Sexsmith, Ron – Whereabouts 4
Sexsmith tekee lauluja kaikilla keksimillään tavoilla ja hennolla äänellään hoitelee ne todella hyvin. Kolmas biisi, vauhdikkaampi pariminuuttinen Must Have Heard It Wrong ei enää oo ihan niin väkivahva ja ylivoima alkaa rakoilla mitä vielä alleviivaa taas tempontiputus seuraavaan biisiin. Mies saa kuitenkin hyvän biisin aikaseks harmaasta aamustakin lähinnä vaan hokemalla one grey morning. Pärjää melankoliassa ja aivan liian hilpeissäkin tunnelmissa yhtä pätevästi.
Ten City – Foundation 2,5
Chicagolaista housemusaa vuodelta 1989. Ite musa on kohtuullisen ykstotista mut ihan viihdyttävää. Ongelmana on enemmän nää vokaalit jotka on koko ajan päällimmäisenä eikä herkee hetkekskään. Tulin kuuntelemaan housee ja päädyin kuuntelemaan soulvoksuja enemmän kun tässä kohti oisin jaksanu. On taas semmosta musaa että pitemmät miksaukset on lähes poikkeuksetta parempaa kamaa mikä ei tee ite levylle mitenkään kunniaa.