Kuuntelupäiväkirja toukokuu

with Ei kommentteja

Common – Electric Circus 3,5
Hieno tatsi. Hiphoppina toimii vähän puolivillasesti mutta kun hyväksyy Electric Circuksen olevan jotain 60/70-lukujen psykedelian ja vuosituhannen vaihteen hiphopin sekamelska niin siitä saa ihan hyvät vauhdit. Tuotantopuolikin on kivan mielenvikasta ja levy soljuu käytännössä ilman taukoja biisien välissä. Ikävästi taas yli 70 minuutin kesto hukkaa osan mehuista jonnekin matkan varrelle niin ettei jälkipolville turhan monta yksittäistä killeribiisiä jätetä.

Common – Be 4,5
Ajalta kun Kanye tuotti paljon kultaa. Ja on nyt puikoissa plus pari hyvää biittiä J Dillalta. Tietenkin mikin varressa Common on siihen vielä plussaa koska räppäri paranee. Niin toimiva kombo että yks liveraitakin välissä onnistuu hienosti. Kanye väitti Commonin olevan sillosen nykyhiphopin Marvin Gaye ja se tuntuu kuvaavan jokseenkin hyvin Be-lätyn luonnetta. Rennot soulbiitit, yhtä rennon tehokas Common ja täydellinen 43 minuutin kesto.

Fishbone – The Reality of My Surroundings 3,5
Funksoulmetal! Basso on välillä ihan kohtuuttomankin funkia ja kitara suhteettoman metallia ja niitä ei oikein tasapainottaa laulu joka on kummallisen soulia. Sitten on hiphophengessä skitintapasia välinumeroita. Ja loppuviimeks jotenkin puolivillanen tulos. Ikäänkun kauheen kiva mutta vähän njääh.

J. Karjalainen – Keltaisessa Talossa 3,5
Jokseenkin kuriositeetti Karjalaisen tuotannossa. Ensimmäinen ja viimenen soolonimellä julkastu ennen Lännen-Jukka-juttuja 2000-luvulla. Ja tää tuli ulos 1991. Kamakin on lievästi ufoo kun Jii leikkii uhkarohkeesti synalla ja ohjelmoimallakin jotain juttuja vähän Prince-hengessä mistä myös saattas kieliä levyn soundi joka nojaa mustaan grooveen vaikkakin monasti Karibia-painotteisesti. Samanaikasesti sekä biisi- että levytasolla lätty kuulostaa jotenkin puolitiehen jääneeltä mutta hurmaavalla tavalla. Pompi, Zombi! on esimerkiks ihana tekele joka on sekä klassista Jiitä että käsittämätön kierrepallo. Muutenkin levy on täynnä hauskoja/hyviä biisinraakileita joitten olemus on jonkun rinnakkaistodellisuuden rajalla.

J. Karjalainen Yhtyeineen – Päiväkirja 3,5
Selvästi menossa kohti Electric Sauna-kauttaan mutta vielä tuoreen olosesti. Folk ja vähän bluussia on päivän sana mutta sitä tauotetaan rokkenrollilla mikä tekee hyvää. Asko Häs on hauska semmonen rokkenrolli, Luuranko Rämisee tavallaan välimuotoratkasu ja vaikka nimibiisi folkimpaa ja sittemmin kovinkin tutunkuuloseks tullutta Karjalais-tekemistä.

N.E.R.D. – In Search of… 3,5
Pharrell Williamsin The Neptunes-tuottajaduon bändiversio. Ja oliskin se vaan niin helppoo. In Search of… tehtiin ensin ihan normaalina tuotantotyönä mutta päätettiin sitten nauhottaa rockversiona mitä varten palkattiin Spymob-niminen bändi soittamaan levyn uusiks kasaan. Pääsääntösesti ainakin rockversion soundi onnistuu enemmän ärsyttämään kun ihastuttamaan jos nyt Pharrell muutenkin vokaalipuolella tökkii ja nyt se todellinen tuotantonerokkuuskin jota The Neptunesin nimissä välillä harjotetaan on saatu melkein piilotettua.

Somerjoki, Rauli Badding – Laivat 3,5
Vois olla paras iskelmälevy jonka oon kuullu muttei pysy raameissaan. Onneks. Tanssikansaa huijataan lievällä sillisalaatilla. Levy alkaa nimibiisillä joka on aika väkevä käännösiskelmä. Illan Varjoon Himmeään heti siihen perään ankkuroi tanssilavan tuntua ja sitten kai twistataan. Baddingin oma sävellys Suonkulkija on kantrifolkballadi suoraan 60-luvulta joka toimii mutta on kummallisessa ympäristössä. Mä Aion Vielä Päteä on hulluttelevaa rokkenrollia. Baddingin toinen sävellys Lähdön Hetkellä palaa taas tanssilattioille, Eikö Juu on sitten jotain vanhaa tukkijätkien aikasia haitarihumppia jota seuraa Elvis-boogie. Baddingin kolmas oma, Ilta-Aurinko, on taas ehtaa hyvää tanssilavaiskelmää. Kenelle mahdettiin tää Baddingin vika lätty oikein tehdä? Monille vähän jotain, tuskin kenellekään täydellinen. Esa Pulliainen & Agents hoitaa muuten tyylikkäästi säestyksen salanimellä.

Springsteen, Bruce – The Rising 3,5
Selvästi pitkällisen kipeilyn tulos kun edellisestä levystä oli seittemän vuotta ja edellisestä levystä E Street Bandin kanssa parikyt vuotta kun The Rising ilmesty 2002. Bruce kuulostaakin monella tavalla vanhalta hyvien aikojen Ruselta joskin vähän rauhottuneempana versiona. Sitä tuttua sydänmaitten rockia ehkä jopa aiempaa stadionkelposempana. Biisi toisensa perään kuulostaa siltä että oppisin keikalla ekasta kerrasta laulamaan kertsiä muun yleisömeren kanssa. Suuri kysymys on varmaan että miks The Risingia pitäs kuunnella ennemmin kun niitä seitkytluvun saman porukan tekeleitä ja siihen ei Springsteenilläkään oo suoraa vastausta.

Vangelis – 1492: Conquest of Paradise 3
Sekä uuden maailman löytämisen tuntua että lähes sietämätöntä synafiilistelyä. Samanaikasesti! Käy siellä välillä joku kuorokin näyttäytymässä. Toimivaa soundtrackia varmasti, raakakuunneltuna vähän valju.