Kuuntelupäiväkirja viikko 10

The Fireman – Electric Arguments 3,5
Muistan vielä hämärästi kun ostin tän lätyn vuosia ja vuosia sitten koska tykkäsin kannesta. Jo ekasta kuuntelukerrasta lähtien fiilikset on ollu kahtalaiset. Levyllä on paljon sitä 60-luvun brittiläistä bluusfanitusta tai sen nykyaikasta jäljittelyä ja ainakin omaan korvaan uuden aallon popimman laidan juttuja ja semmoset biisit on yleensä ihan hyviä muttei sen enempää. Toisaalta selkee sorrettu vähemmistö biiseistä on psykedeelistä elektronista musiikkia jota alkupuolella väläytetään jo biisin verran ja jolla hoidellaan kolme vikaa biisiä niin messevissä tunnelmissa että oikein harmittaa kun se loppuu. Sittemmin mulle selvis että Fireman on yhtäkun Paul McCartney ja Youth. Ei siis välttämättä absoluuttisesti paras levy jolla McCartney soittaa mutta mahdollisesti paras McCartneyn lätty.

French Films – Imaginary Future 3,5
Oon vaan kymmenisen vuotta myöhässä. Muistan kun French Films kampes ittensä jostain kolosta tietosuuteen ja sain kuulla hehkutusta. No onhan bändin tekeminen oikein hyvää. Epäilen silti että harva niistäkään hehkuttajista enää kovin säännöllisesti kuuntelee French Filmsiä.

Harrison, George – Brainwashed 3,5
En ota selvää onko Harrison parempi kirjottaa postikorttitekstejä vai folkrokkia joka kuulostaa ikuisesti siltä kun ois 70-luvulta. Joka tapauksessa onhan tää kivaa kamaa.

Jones, Marti – Match Game 4
Marti hakee ihan turhaan koukkuja koska on vähintään yhtä hyvä ilmankin. Toinen ja ajottain oikee pieni miinus on 80-luvun tuotanto joka uhkaa tukahduttaa parhaitakin ideoita. 80-luvun hyvä puoli on nyt se että Marti saa käytettyä senaikasia genrejä varsin monipuolisesti ja albumista ei tuu silti pelkkää mössöö kuten nykyvuosituhannella on tapana. Kättä paiskaa siis Jonesin singersongwriterbileissä kantri, folkki, poppi, kevyempi rokki, uuden aallon laineet ja jopa kamarimusa.

Knapsack – This Conversation Is Ending Starting Right Now 3,5
Kaikki se mikä vanhassa kunnon emossa oli toimivaa. Siitä aika keskeltä vähän jopa geneerisesti.

Nordenstam, Stina – This Is Stina Nordenstam 3,5
Stina on hyvä epälaulaja. Musan rytminen usva muistuttaa mua triphopista vaikkei sitä oo.

The Ocean – Precambrian 3,5
Tämmönen melkein puoltoistatuntinen metallipläjäys. Koostumus on semmonen et ensimmäiset viis biisiä muodostaa reilu parikytminuuttisen Hadean/Archaean-lätyn joka on aika perinteistä modernia nopeetemposta huutoprogemetallia. Kakksolevy on se jolla tapahtuu 99% albumin kiinnostavista asioista. Kun se alkaa puhtaan kitaran ja saksofonin introlla niin ei voi olla ihan varma onko sama bändi kyseessä. Intron teemasta kasaillaan koko bändin voimin kymppiminuuttinen raita joka näyttää suuntaa koko kakkoslevylle pyörien paljon postmetallin maailmassa muttei koskaan irtisanoudu metallibändin sielustaan eli muistaa myös huutaa ja myllyttää raskaalla kädellä mutta ei myöskään pelkää pianoo tai kliinejä voksuja. Ilmestyessään 2007 The Ocean oli Precambrianilla varmasti jonkun genren kärkikastia ja lätty on edelleen varmasti toimiva kuuntelu mutta taas puuttuu ne mystiset elementit jotka tekis tästä kuolemattoman levyn.

Piano Overlord – Aninha Mission 3
Guillermo Scott Herren (ei Gil Scott-Heron) on elämänsä aikana tehny musaa vaikka millä nimillä ja missä porukoissa. Piano Overlord on yks hieno miehen taiteilijanimi. Tää on tämmöstä psykedeelistä jazzelektroo. Ainakin mulle. Harmi että tää kuulostaa enemmän sessioista ylijääneiltä biisien väliosilta kun varsinaisilta biiseiltä joilla ois oma elämä.

Satan’s Fingers – Enduring Love 3,5
Satan’s Fingers on kaikkee sitä miltä nimi kuulostaa: voksut on käsittämätöntä rääyntää paitsi ollessaan eläimellistä örinää; lyriikoissa lähinnä syödään kaikki vastaan tuleva jollei sitä jätetä mielummin kitumaan vailla puolia sisuskaluistaan; tempo on jatkuva 666bpm ja rumpali lyö kaikkia rumpusetin osia samanaikasesti ihan jalustoja ja pohjakalvoja myöten; kitarasahaus saattaa yhtä hyvin tulla moottorisahasta. Oikeestaan Satan’s Fingers on lähes vastakohta tolle. Se on kitara-rummut-, tyttö-poika-duo joka tekee simppeleillä elementeillä lähes söpöilevää poppia.

Solheim, Maria – Frail 3,5
Hyvää norjalaista singersongwriteria. Ei mitenkään hyperhyvää tekemällä mitään erityisen hyvin, omaperäsesti tai välttämättä edes kovin kiinnostavasti eikä norjalaisuus mitenkään kuulu esim bläkkiksenä, vuonoina tai kirkonpolttona. Mutta Solheimin musan yllä leijuva hämypilvi tekee tästä hyvää kuunneltavaa.

Superchrist – Colorgun 2
Ai että tykkäsin soundeista kun vedetään triosoitannalla jossa tuntuu olevan mukavat säröt vähän kaikissa soittimissa ja estetiikkaa on haalittu muutenkin vahvasti ysärialternativerokkareilta. Heti alkuun voksut tökki. Sitten biisi biisiltä aloin kyllästyä enemmän. Six Six Seven (Is Sex Heaven) poikkee linjasta lallatuksellaan muttei hyvään päin. Tai no se on kai makukysymys onko se levyn paras vai huonoin raita mutta jos se on paras nii muu levy on roskaa ja jos se on huonoin niin se tiputtaa levyn tehoja. Näin se mikä alkaa suomalaisena kokeiluna päästä Muse-maailmoihin onkin vaan tribuutti epäonnistuneille ysäribändeille.