Kuuntelupäiväkirja viikko 10

with Ei kommentteja

Bash & Pop – Friday Night Is Killing Me 4
The Replacementsin basisti Tommy Stinson jatkaa jokseenkin entisen bändinsä hengessä mutta Stinsonin rujompi ääni yhdistettynä rokkiin luo vähän liikaa mielikuvaa Guns n’ Rosesista (johon Stinson myös pääty myöhemmin soittamaan) soittamassa poppia. Slowarimaisemmissa numeroissa Stinson meinaa parhaimmillaan pärjätä Replacementsin Paul Westerbergille. Rokki vähän meinaa tökkiä, slowarit rules ja siinä välissäkin toimii.

The Cars – The Cars 4
Tyhjänpäiväisyyden ja poptaivaan lähes täydellisessä keskivälissä. Myös terve annos vuoden 1978 uusilla synaleluilla leikkimistä. Nyt alkaa myös tuntua siltä että henkinen esi-isä esimerkiks Weezerin arkipäivän ahdistukselle ihan senkin takia kuinka molemmissa tapauksissa pinnan alta löytyy jopa substanssia.

The Cars – Heartbeat City 3,5
Vähän liikaa kasarituotantoo, vähän liikaa tietämystä siitä miten hittejä tehdään. Etenkin Stranger Eyes ja It’s Not the Night-biisit muistuttaa hassusti kylmimmästä 70/80-lukujen taitteen brittipostpunkista muttei oo albumin kantavia saati soundia kuvaavia raitoja vaan lähinnä kokonaisuutta rasittava tekijä kun lähes hilpeitä duurihittejä vastapainotetaan melkein synkkyydellä. Jos ei halua kattoo sitä tietosen kaksjakoseks linjaks tällä lätyllä. Edelleen joka tapauksessa silti kevyesti rokkaavan popin ja pienen synaleikkimisen jenkkiytimessä.

Electric Light Orchestra – Eldorado 2,5
Popin pitäs kohdata klassinen musiikki. Levyn alaotsikko on A Symphony by the Electric Light Orchestra mikä ainakin todistaa Jeff Lynnen ja kumppaneiden tietämättömyyden sinfonia-nimisestä formaatista. Peittelemätön pyrkimys tehdä jotain klassiseen verrattavaa on saanu Lynnen myös lisäämään sinfoniaorkesterin taustalle mikä on ihan kiinnostava piirre. Kuulostaa monissa alku- ja loppusoitoissaan suureelliselta mutta mitään kunnon sisältöö on yhtä usein hankala löytää. Niinku Beatlesin jousitaustaiset biisit mutta vailla suuntaa ja ideaa. Ei ärsyttävän huono mutta ärsyttävän tylsä.

Faithfull, Marianne – Broken English 3,5
Faithfullin historia jo tähän 70-luvun viimesinä päivinä julkastuun lättyyn mennessä on monella tapaa ite lättyä kiinnostavampi. Heilasteltuaan Mick Jaggerin kanssa on matkalle mahtunu huumeita, sairauksia, kodittomuutta ja ties mitä. Ääni on ihanan päreinä ja takaa tietyn sielun musiikille vaikka mitä tulis sitä säestämässä kaiuttimista. Hengetön synavoittosuus rassaa levyn äänimaailmaa. Päätösraita tarjoilee raivoo kiitettävästi muttei pelasta Broken Englishiä. Working Class Hero-coveri kolkoilla synoilla on ihan hauska vaikken haluis kuulla siitä biisistä enää yhtään versioo.

Hulkkonen, Jori – Errare Machinale Est 3,5
Hulkkonen on velho vähintään kaikessa mitä voi syntetisaattoreilla tehdä. Useemmin Hulkkonen tuntuu kuitenkin tehokkaammalta rajatussa ympäristössä jonkun toisen nimen alla. Ehkä se onkin soololevyjen tarkotus että voi antaa vaan mennä mihin tuuli kullonkin kuljettaa. Kaks biisiä on instrumentaaleja, muille on otettu aina vaihtuva vokalisti. Kulkee hyvin muttei aiheuta pysyvää jälkee.

J Dilla – Ruff Draft 4
Biittivelho tekee nyt epn itelleen. Ei tarvi siis välittää siitä istuuko ne kuinka räppäreille. Kauheen kiva kuulla Dilla myös siltä räppäämässä, siitä kun mies ei ollu koskaan kovin tunnettu eikä myöskään hillittömän pätevä mutta sen höpötysflow on viihdyttävä jos ei halua ehdottomasti suurta sanomaa. Biititkin on keskiverto J Dillaa hämärämpiä ja viskoo synaakin aikas rohkeesti ympäriinsä. Kerrassaan ihana pala hähmäsempää hiphophistoriaa.

Moby – 18 3,5
Kun oot julkassu kovan lätyn (Mobyn tapauksessa Play) niin aina paras idea on sit toistaa muutaman vuoden päästä suurin piirtein kovan levyn kaava. Ei tää tietenkään sama levy oo kun Play mutta vahvasti samasta puusta semmosilla eroilla että Moby vähentää sämplejen käyttöö ja lisää vierailevien laulajien tilaa ja intoutuu itekin mikin varteen useemman kerran. Vierailijoista Sinéad O’Connor saa parhaat paperit. Matkalla on muutama ihan suotta yleislinjasta poikkeeva biisi jotka katkoo flowta mutta 18 on edelleen Playn tavoin hyvä levy pitkän matkan autolla ajeluun, ei vaan Playn veronen.

Young Gods – T.V. Sky 4
Sveitsiläinen häröilybändi koostuu rumpalista, kiipparisti/sämplääjästä ja vokalisti Franz Treichlerista jolla on rohee rockääni. Näillä sitten bändi sämplää jotain industrialrockilta kuulostavaa mutta sitä pitäs sanoo jokskuks muuks kun industrial ei kuulosta lähellekään tarpeeks kovalta. Äärimmäisen lähellä tehdä syvän vaikutuksen.