Kuuntelupäiväkirja viikko 11

with Ei kommentteja



Jason & the Scorchers – Halcyon Times 3,5
Taitaa olla kantripunklegendan toisen uudelleenaktivoitumisen myötä julkastu jonkun verran yli kymmenes lätty joka on yllättävän eloisa ja energinen vaikka jannut ei mitään junnuja enää oo. Mutta on toisaalta Jasonkin vaan tullu vanhaks kun Mother of Greed-biisi on nostalgiatrippi jossa muistellaan menneitä lähisukupolvia haikeena. Twang Town Blues on sitten puolittainen tunnelmanumeron tapanen. When Did It Get So Easy (to Lie to Me) kantrirokkailee akustisesti. Ja useempi ralli taas rokkaa häivähtävän kantristi. Tarpeeks hyvä ja toimiva.

Joey Badass – All-Amerikkkan Badass 4
Eihän meillä taida tänäpäivänä olla kun bileräppiä, gangstaa ja kantaaottavaa räppiä ja Joey on näistä tota viimestä. Välttää musiikkiensa suhteen täpärästi modernin hiphopin ansat ja tuntuu melkein rentouttavalta tuulahdukselta nykyummehduksessa. Joeyn äänikin taipuu näköjään ihan mihin vaan tarvii ja lätty on älytty pitää 50-minuuttisena. Aika puhtaat paperit.

Kravitz, Lenny – Are You Gonna Go My Way 2,5
Lätyn avaava hittinimibiisi on miehen kulkevimpia tekeleitä mutta sitten päästäänkin nauttimaan Lennyn normaalista tyhjäkäynnistä. 70-luvun soul, rock, pop, pehmofunk ja hyvin varovainen kädenlämpönen psykedelia toistaa itteensä lähinnä puoliballadien muodossa. Kravitzin lyriikat ansaitsee erityismaininnan osumalla upeeseen tyhjyyteen. Mies onnistuu täydellisesti olemaan sanomatta yhtään mitään. Are You Gonna Go My Way on vielä Kravitzin parempia levyjä. On se silti vaan häiritsevää että levy sitten vielä loppuu hengettömään reggaepastissiin.

Kravitz, Lenny – 5 2
Kravitzin viides levy. Näin nerokasta levyjen nimeemistä harrastettiin 50/60-lukujen ranskischansonissa ja siellä se ihan ajo asiansa. I Belong to You läpäsee välttävästi grooveballadisinkkukiintiön ja Fly Away koittaa lällättää vähän suoraviivasempaa vanhojen hittien uusimista. Lennyn tyhjäntoimitukset kestää järjestäen liian pitkään.

Kravitz, Lenny – It Is Time for a Love Revolution 2,5
Lenny on löytäny sähkökitaran. Valtaisa mullistus. Lenny ei myöskään tunne pienintäkään armoo vaan siunaa itsepäisesti kuulijaa yli tunnin levyllä armoitettua nerokkuuttaan.

Mike And the Ravens – From Pillar to Post 4
Tää on näitä että bändin tarina on musiikkia ihmeellisempää. Perustettu 1960, tais tehdä parin vuoden aikana jokusen sinkun ja hajos. Kohtalon oikkujen seurauksena kasattiin uudestaan noin 45 vuotta hajoomisestaan ja tää lätty on uudelleenkootun porukan kolmas pitkäsoitto. Ihmeellistä musiikki tosiaan ei sinänsä sitten oo mutta hyvää se on. Kaks traditionaalinumeroo ja loput puolisentuntia omia biisejä. Musassa on paljon vanhaa maailmaa kuten bluussia ja folkkia mutta modernin rososuodattimen läpi garagehengessä soitettuna. Hauska väli tämmönen ettei tehdä ihan nykymusiikkia eikä liian retrookaan. Ei onneks millään tavalla täydellinen mutta en voi olla nauttimatta vaikka b-puolen naistaustavoksut aiheuttaa hetkeks kaameen laahausfiiliksen.

Martin Stephenson And the Daintees – Boat to Bolivia 4
Uudempaa (julkasuvuoteensa 1986 nähden) tai vanhakantasempaa poppia, jazzia, tomwaitsiläisyyttä, kantria, folkrockia, slowaria, folkkia. Stephenson ja bändi selviää kunnialla mistä vaan. Ei ehkä räjäytä tajuntaa mutta on järisyttävän peruskova.

U2 – Boy 3
Uukakkosen debyyttipitkäsoitto on pitkälti samaa äänimaailmaa kun vuoden 1980 punk/uusaaltokärkinimet. Rytmiryhmä pitää tukevaa pohjaa jonka päälle Edge kitarassa sitten voi kaiutella menemään pikkuriffejään. Bono ei oo vielä voinukkaan ehtiä stadionääneks mikä helpottaa kuuntelua. Monella tapaa U2 kuulostaa oikeestaan lähinnä hyvältä päivänsä rivibändiltä. Joku toiveikkuus bändin musassa soi joka ehkä tekee siitä vähän omanlaistaan mutta äänimaailmallisesti omalaatusinta on Bonon ja Edgen soittama kellopeli joka huomaamatta valtaa alaa melkein kaikkina rauhallisempina hetkinä.

U2 – War 3,5
Maailma ahdistaa ja tuntuu sodalta ja sen semmoselta. Vaikka on kolmas lätty niin kansikuvakin viittais enemmän Warin olevan Boy-debyytin jatke. Nyt soitossa on semmosta laiskaa rentoutta joka tulee tekemisen myötä ja Bonon ujellus alkaa muotoutua. En sinänsä arvosta isoja soundeja mutta nyt tuntuu siltä kun U2 ois hyväksyny olevansa musiikillisesti kakkoskastia ja saanu kaikki tehot irti muista jutuista joilla tehdään musiikista merkityksellisen kuulosta. Kun ekalla levyllään hävittiin verrokeille niin nyt ei edes koiteta pärjätä. Ja siinä sivussa onnistutaan vahingossa kohtuullisesti. Siitä sitten kohti uusia koettelemuksia.

U2 – The Joshua Tree 2,5
Irkkurockpopparit tekee jenkkilevyn? Edge taitaa soittaa samaa kaikissa biiseissä paitsi Bullet the Blue Skyssä ja niissä biiseissä kun se ei tunnu soittavan mitään mikä tuntuu yleiseltä. Exitissä on semmosta aamu-unista uhkaa joka vähän värittää levyä.

U2 – Pop 3
Uukakkonen ei ajan saatossa parane mutta Pop on jo verrattain kiinnostava tapa tehdä tylsää musiikkia. Elektro- ja konemusatuottajilla saa kuitenkin jotain aikaseks millä voi peittää bändin oman soundin. Toisaalta sittenhän tää vois olla mikä vaan tusinabändi. Heeetkinen… onko uukakkonen vaan yks tusinabändi? No joo mutta vapautuu tuotannon ansioista Popilla ei nyt vielä ihmeelliseks mutta lähes kiinnostavaks alelaarikamaks. Miami alkaa olla jo ihanaa sähläystä, If You Wear That Velvet Dress on joku ihme ambientslowari, biisit on toinen toistaan pöljempiä/hassumpia/järjettömämpiä pikkukokeiluja yllättävän laajalla skaalalla. Kokonaisuus tylsä, osat koomisia.