Kuuntelupäiväkirja viikko 12

The Barracudas – Drop out with the Barracudas 4
Drop out with the Barracudasin levynkannet summaa bändin hyvin. Eurooppalaisissa painoksissa bändi on kuvattu lähes goottibändinä vakavine ilmeineen ja sitä vois luulla the Curen hengenheimolaiseks, kun taas muualle maailmaan brittibändi on lähetetty kannella jossa kaikkien kasvoilla paistaa aurinkoinen hymy ja bändin nimi lukee surffilaudassa. Ja näinhän se musakin aaltoilee kahden päädyn välillä joskin polarisaatio on kiinnostavampi ja oikee pointti on siinä kuinka nää puolet paiskaa kauniisti kättä. Lätty lähtee sillä punkenergisellä surfilla mut tää puoli bändistä paljastuukin hyvin äkkiä ennemminkin powerpopiks ja niinpä powerpophelmiä alkaa tippuilla tasaseen tahtiin. Codeine kääntää suuntaa vähän tummempiin vesiin ja hitaampaan tempoon ja sitä seuraavat This Ain’t My Time ja I Saw My Death in a Dream Last Night on lievän psykedelisiä garageupeuksia. Toisaalta Summer Fun hetkee myöhemmin on taas kaikkee mitä sinkkubiisiltä voi toivoo. Ja päätöksenä (I Wish It Could Be) 1965 Again ynnää aika hyvin yhteen biisiin koko surfpoppunkgarage-eetoksen.

Borah Bergman with Evan Parker – Fire Tale 2,5
Neljä raitaa duolla Bergman (piano) ja Parker (saksofoni). Jos kakofonia on sun juttus niin kokeile. Muuten on aika tylsää. Pari hitusen rauhallisempaa hetkee kuulostaa muutaman sekunnin jazzballadilta joka karkaa upeesti käsistä. Mutta sitten ollaankin taas vaan kakofoniassa.

Billy Talent – Crisis of Faith 2,5
Alotusbiisi kaksosasuuksineen toimii yllättävänkin jees mutta sen jälkeen ymmärränkin mistä uskonkriisi johtuu. Niin vanha aikamatka tän vuosituhannen alun punkpopjohdannaisiin että varmasti oisin kuunnellu mielelläni yläasteikäsenä. Tosin vaan hetken koska sen aikasessa kapeessa kuuntelumaailmassa vaadin musiikilta toistoja kestävää tasoo.

Cougar – Patriot 3
Tää Cougarin 2009 ilmestyny lätty on monella tavalla aika tyypillinen indierocklätty paitsi että bändi soittaa lähes täysin instrumentaalista postrockia. Kiva kuulla mitä siitä tulee tommosissa neljän minuutin kappalepituuksissa. Oikein mukava kuuntelu. Ja sitten jotain muuta soittoon.

Heavy Lord – Chained to the World 3,5
Tuskin juuri kukaan tietää Heavy Lordia mikä on sääli koska tää ei todellakaan oo mikään päivitetty versio Lordista vaan ihan pesunkestävä stonerdoombändi. Kaikki peruselementit löytyy matalista vireistä pitkällisiin riffisafareihin ja voksut on mukavan rouheet ja tuskaset plus bändi haltsaa nopeemmatkin tempot. Taas yks pätevä bändi hukkuu loputtomiin ois-voinu-olla-bändien sedimenttikerroksiin.

Itchy Fingers – Teranga 3
Saksofonikvartetti, joita ei maailmassa koskaan oo liikaa, soittaa kaikenkarvasta jazzia. Apujoukoissa myös kyllä pitkä lista muita soittimia kuten nauhatonta bassoo ja kasarisynat. Mukavasta tunnelmasta jää kokoperheen viihteen maku; karnevaalinpoikasta perheen pienimmille ja äiti ja iskä löytää kamarimusaviitteitä ja ihailee polyfoniaa. Nuoriso on melkein unohdettu.

McGuinn, Roger – Cardiff Rose 3,5
Nauhotettu Dylanin Rolling Thunder Revuen jälkimainingeissa ja useempi näistä biiseistä kuulostaakin siltä et ne vois soida Dylanin jälkeen. Tosin Roger koittaa pilata mun mielenkiinnon heti alkuun rockrenkutuksella ja vielä toistaa tempun uusiks raidassa numero kolme. Onneks muuten ollaan pääsääntösesti hyväkshavaitun folkrockin kyydissä. Jolly Roger on kelpo sea shanty-pastissi merirosvostoorilla, Partners in Crime lähes leikkii progee, Round Table tarinoi pyöreen pöydän ritareista ja synkkä perinteiskantri Pretty Polly toimii loistavasti. Joni Mitchell coveri Dreamlandin kohdalla on helppo painaa stoppia kun se on jo päätösraita ja Up to Men voi skipata suorilta tai niin mä ainakin meinaan tehdä koska en haluu kuulla enää yhtään 70-luvun Dylan-coveria.

Primus – Sailing the Seas of Cheese 4
Primuksen debyytti Frizzle Fry tulee aina olemaan se paras ja ehjin bändin albumikokonaisuus. Sen jälkeen koko viime vuosituhannen puolen ajan Primus oli oikeesti sinkkubändi. Välillä niin että sinkut haittas muuten hienosti sekoilevan lätyn linjaa tai niinkun nyt Sailingillä että väleissä on muutama selkee hengähdysbiisi mutta melkein kautta linjan ollaan sinkkumatskussa. Onneks Primus on aina maailman paras bändi sotkemaan lyhyessä oppimäärässä ylitekniset bassoriffit, atonaalisen kitartilutuksen, rumpalin joka pysyy kaikessa mukana ja oman puujalkahuumorinsa.

Rake. – Resume the Cosmos 3
Ug-bändi jonka sydän on psykedeliassa. Kuulostaa ja on pitkälti kolmen jenkkiheebon tekemää heimokolistelua joka lipsahtelee puhtaan kaaoksen puolelle ja päättyy runonlausuntaan.

RJD2 – The Third Hand 2,5
Hyvä draamankaari. Alussa hiphopelektro epäilyttää. Miten tätä jaksaa kokonaisen albumin? Sitten tulee laulu mukaan ja epätoivo. Ei tätä jaksa. Puolen levyn siedätyksen jälkeen huomaa löytävänsä lähes jokaisesta biisistä jonkun siistin jutun vaikka yleislaimeus ja voksut painaa edelleen kuuntelukokemusta alaspäin. Lopussa sitten onnittelee itteensä kuinka hienosti siitäkin selvis ja voi hyvällä omallatunnolla haudata The Third Handin kuuntelun ainakin useemmaks vuodeks.