Kuuntelupäiväkirja viikko 12

Luiz Carlos Borges e Edison Campagna – Gaucho 4
Borges soittaa haitaria ja jonkun verran kitaraa ja laulaa ajottain ja Campagna säestää sähkökitaralla, -bassolla ja taustalaululla. Kokonaisuus tuntuu oleilevan aika hyvin maan läheisen klassisen, folkin ja jazzin keskiössä. Valtaosa on Borgesin omia sävellyksiä. Toiset hetket on lähempänä askeettista iskelmää, toiset jotain vääristynyttä jazzjamia ja kolmannet eteläamerikkailaista folklaulelmaa. Kaikki tää kuulostaakin jo hienolta mutta Gaucho kuulostaa sitten oikeesti ehkä vieläkin paremmalta.

Gelb, Howe – Dreaded Brown Recluse 3,5
Alternativesukupolven kosminen kantritähti Howe Gelb on soolollaan ainakin aivan näennäishukassa. Levyn alottava Spirit Lie on Giant Sand-bändinsä hengessä mekastava lallatus josta matka jatkuu suoraan kantreihin ja folkeihin ajottaisten häiriötekijöitten saattelemana. Gelb tykkää levystään ja biiseistään luonnosmaisina ja onhan se ihan sympaattista muttei paranna merkittävästi kuuntelukokemusta. Ennemminkin sotkee sitä.

Gubaidulina, Sofia: Stufen 3,5
Jättimäiselle soittajamäärälle sävelletty orkesteriteos jossa on ehkä hitusen liikaa sattumia ollakseen riittävän ehjä kokonaisuus. Lopussa teokseen yhdistyy runo kaanonissa mikä on todella hehkeetä.

Joel Harrison String Choir – The Music of Paul Motian 4
Hulluutta ilmassa. Rumpali Paul Motianin sävellyksiä lähetään soittelemaan kokoonpanolla jossa on kaks kitaraa ja jousikvartetti. Musa seilaa tarkan sävellyksen ja täyden improvisaation välillä. Vajaan tunnin 12 raidasta kaks tulee muualta kun Motianilta eikä ne verota kokonaiskuvaa mitenkään. Musiikki on usein jazziks ihan kohtuuttomankin kaunista ja pääsee toisessa äärilaidassa myös jousien saattelemana klassisen parempiin kaaoksiin. Näin kiinnostavalla kokoonpanolla ja hyvällä visiolla Thelonius Monkin Misteriosokaan ei kuulosta jazzstandardilta vaan just sellaselta visionääriseltä teokselta kun se oikeesti on.

Kuolleet Intiaanit – Puuluuranko 4
Ainakin osan Oranssi Pazuzu-jengiä kattava taiderockprokkis vuosituhannen alusta. Soundaa aika paljon rock in opposition-jutuilta jotka ei pyri olemaan täysin post- eikä anti-mitään mutta silti yhdenlainen hajottava voima rockin sisällä. Jonkinlainen musiikkivastine siis surrealistiselle teatterille tai vanhoillismarxilaiselle vanhusryhmäliikunnalle. Laidasta, tunnelmasta, hullutuksesta ja kukkaruukusta toiseen hyppivä keppihevoslauma.

Kuolleet Intiaanit – Silinteritie 4
Silinteritie on varmasti myös joku oikee tie jossain mikä on hämäävän realistinen levyn nimi. Meno kun on bändiltä totutun abstrakti ja suorastaan fiktiivisen mytologinen. Mitään varsinaista tai suurta suunnanmuutosta tai -sävytystäkään bändi ei tee vaikka Silinteritie kuulostaa hyvin hetkittäin mun korvaan Stam1nan höppänältä sedältä jonka nuoruus kulu punkbändin ja tanssiorkesterin välillä.

Prefab Sprout – Swoon 4
Bändin nimi on ensimmäinen asia josta täytyy jotenkin päästä yli mutta se ei onneks oo kovin iso homma. Swoon-debyytillään Prefab Sprout tekee asiat väärinpäin. Yleensä kun bändi jollain keinoin onnistuu haalimaan levytyssopimuksen niin se nauhottaa kasan hyväks havaittuja ja hartaudella vaalimiaan kipaleita. Nää sankarit päätti painottaa uudempia luomuksiaan mikä on hassun ristiriitasta kun biisit on kuitenkin monen vuoden aikajanalta. Swoon soundaa eriltä kun Prefab Sprout sittemmin, siinä on jäljellä vielä pientä postpunkin säksätystä ja palasia rokkausta kaiken orkestraation, bossatunnelmoinnin, ballaadisokerin, jatkuvasti funkahtavan kitaran ja poptaiteen lomassa.

Red Aunts – #1 Chicken 4
Biisien kesto ainakin on opittu hc-puolelta kun 23 minuuttia on yhtä kun 14 raitaa. Naismekastajien musa on sen sijaan aika freesinkin punk eikä ylipainottunu hardcorejuttuihin.

Refused – The Shape of Punk to Come 4
Kun Refused sanoo punk, ne tarkottaa hooseepunkkia. Sellaseks tää onkin aika freesin kuulonen lätty jopa vielä vaikka onkin vuodelta 1998. Yleisen hardcore/posthardcore-eron tutkimisen lisäks kuullaan palasia teknosta, popista, jazzista, kenttänauhotteista, leffakatkelmista ja sen semmosista. Jos laulaja/aivot Dennis Lyxzén jotain haluaa näyttää osaavansa niin se on suora huutaminen jota on tarjolla melkein enemmän kun tunnissa jaksais kuunnella.

Shadow Gallery – Carved in Stone 3
Ilmeisesti liian perinteistä ysäriprogee kun en millään meinaa jaksaa. On herkempää pianohetkee, pitempää kaahaussooloo, iso haaveiluballadi ja moniosanen jättieepos. Mutta plaah.

Smut – Blood, Smut And Tears 4
Naisnelikko Minnesotassa vuodelta 1993 on silloin harvoin kun mainitaan punkmusiikin laarissa vaikka soundista päätellen bändi on paremmin kuunnellu metallinsa kun punkkinsa mikä johtaa aika viihdyttävään välimuotoon. Tekemisen estoton taso on punkkia mutta riffit on jotain muuta mikä tietenkin kuulostaa vähän grungen idealta eikä kaukana ookaan.