Kuuntelupäiväkirja viikko 13

Desert Sands Feel Warm at Night – Dream Desert 3
Todellakin soundaa siltä että oisit yöllä aavikolla ja hiekka lämmittäs mukavasti jalkoja samalla kun tähdet loistaa huumaavan kirkkaasti ja tuuli tuo kaukaa kuiskauksia. Genrenä ollaan varmaan siellä nykyambientpöhinöissä ja nimenomasesti vaporwavessa kun hitaat, eteeriset äänimassat velloo rauhakseen varioituen ja utuvoksut käy aina välillä ilmottamassa olemassaolostaan. Hankalampaa on albumin rakenne: 8 raitaa joista kuus ekaa on armollisesti vajaa puoltuntisia ja kaks vikaa siinä 40 minuutin kieppeillä. Huumaava lämmin kaiho. Mutta liikaa.

William Hooker, Christian Marclay & Lee Ranaldo – Bouquet 3,5
Liveimpro. Hooker kaikennäkösissä lyömäsoittimissa, Marclay turntableissa ja Ranaldo kitarassa ja lopussa tilpehöörissä. Tuttua improjazzkaaosta huolimatta keskivertoo kummallisemmasta miehistöstä. Just kun alko turtumus itkee niin kaks vikaa raitaa eli Part 6 ja Part 7 löysi uuden vaihteen jossa oltiin enemmän tutkimusmatkalla ja jos ne julkasis eepeenä niin ois jokseenkin vaikuttava tekele.

Kreisberg, Jonathan – The South of Everywhere 3,5
Kreisberg on jazzkitaristi. Hyvä sellanen. Kreisberg soittaa pianon, basson ja rumpujen kans kvartettina ja muutamassa vedossa kvintettinä vielä saksofonistilla laajennettuna. Musiikki on oikein miellyttävää, mukavaa ja aikas helppoo kuunneltavaa. Ja sehän on just yleensä modernin ja mukavan jazzin ongelma. Miksen kuuntelis ennemmin aiempien mestarien miellyttävää kamaa? Tai niitten tai modernien heebojen kiinnostavampaa kamaa?

Murhamurhaitsemurha – G 3,5
Periaatteessa tää kai on tai pitäs olla hardcorepunkbändi. Mutta tää CDr kuulostaakin enemmän siltä että ois nauhotettu just kaikki muu kun biisit! Alotukset, lopetukset, välihöpinät, soittimien viritykset jne. Kestokin on täydellinen: 30 raitaa ja kolmisenkyt minuuttia! Tosin jo seittemäntenä raitana esiintyvä Etanakorva vie pelottavasti ihan oikeitten biisien suuntaan. Onneks käy ilmi että Murhamurhaitsemurhan biisit on improhooseeta. Tunnetta ja menoo kymmenen kertaa enemmän kun keskiverto levyllä.

Nash Kontroll – Your Left Hand Just Exploded 3
Norja-Ruotsi-akselilta tulee tää trio joka rikkonaisin soittimin, puhaltimin, efektein ja tietokonein ja muine kimpsuinekampsuineen aiheuttaa vielä enemmän rikkoontumista. Levyn päättävä 22-minuuttinen Passport to Pork on taustanoisena jopa vaikuttava mutta muuten jää halvan viinin maku suuhun.

Nirvana – Bleach 4
Toivoisin että moni moni muukin bändi ois tajunnu hyödyntää samaa 600 dollarin nauhotusta. Ekasta alavireisestä bassonkielen lätkytyksestä lähtien soundit on kerrassaan ihanat. Matalat äänet velloo mutavyörynä ja kitara on käytännössä pelkkää diskanttihaketinta ja hönkii vielä taivaallisia kiertoääniä minkä kerkiää. Chad Channingin rummutuksessa on hauskaa jazzfiboja muistuttavaa epäsuoruutta. Kurt Cobainin voksut mutisee, ärisee, lallattaa ja parhaimmillaan huutaa sillä Cobainin huuto on jotain vastustamattoman ihanaa. Äänimaailma on hämmentävän yhtäläinen ja Nirvana kuulostaa kautta levyn tismalleen samalta bändiltä samoilla soittimilla huolimatta siitä kuinka paljon tekeminen oikeesti aaltoilee. Levyn alottaa ärtyneesti muriseva Blew ja astmaattisesti yskähtelevä Floyd the Barber. About a Girl on hyvin ristiriitanen balladinpuolikas. Love Buzz on levyn ainoo coveri (niillä painoksilla jolle se on lisätty), bändin eka hitti ja myös kätkee rososen pintansa alle mieltymyksen popimpaan kamaan. Negative Creep käy puolitehosilla hc-pattereilla. Swap Meet ja Mr. Moustache on aina ollu mulle vähän täytebiisejä. Ehkä Kurt ettii niissä Abbaa ittestään muttei suostu tinkimään grungestaan. Sifting toistaa vielä loppuun Melvinsin vaikutteita. Oon aina pitäny Nirvanaa ennemmin osiensa loistavana summana kun suurina lahjakkuuksina mutta itseasiassa Cobainin epämääräsen mekastuksen kohdatessa popihkoja kertsejä ja hyvät rakenteet saatan jopa olla kääntämässä kelkkaani. Ainakin vähän.

Nirvana – Nevermind 3,5
Smells Like Teen Spirit kanavoi heti alkuun viidessä minuutissa täydellisesti ainakin parin sukupolven teiniangstin mutta se on huomattavasti enemmän kertomus musiikkibisneksen oudoista virtauksista ja oikuista kun ite biisistä. Levyn neljä sinkkua on tungettu viiteen ekaan raitaan ja muistan edelleen kuinka ne kolme muuta tuntu hyviltä Teen Spiritin jatkoilta mutta nyt niistä ei enää saa samanlailla irti. Viidestä ekasta biisistä just Breed eli ei-sinkku on aina toiminu jyräyksellään ja sen soolo saattaa olla vuosikymmenensä hienoin nappikuulokkeisiin tai jos laitteisto muuten erottelee oikeen ja vasemman kanavan vaan selvästi. Polly eroo muusta levystä oikeestaan vaan olemalla akustinen. Sitten ollaan jo Territorial Pissingsin kaahauksessa jonka loppupätkän huutoralli on levyn top kolme hetkiä yhdessä Breedin soolon kera. Sitä seuraa neljän biisin jatkumo jotka on aina ollu mulle semmosia b-luokan biisinautomaatin liukuhihnatuotoksia. Kuuntelen Nevermindia kolmatta vuosikymmentä ja vieläkin niitten suurin anti on ”ainiin tässä oli tämmönenkin biisi ja siinä tämmönen juttu”. Säväyttämättä sen kummemmin mutta toimien. Something in the Way lopettaa virallisesti levyn lähes akustiseen droneiluun joka tuntuu päivästä riippuen hienolta tai pystyyn kuolleelta. Levyn kolmas huippuhetki (esiintyessään painoksesta riippuen) on piiloraita Endless, Nameless joka taas kerran vahvistaa Nirvanan vahvuuden nimenomaan mutavyörymäisenä fuzzmyrskynä eikä popihmeenä.

Reijseger, Ernst & Purves, Alan ”Gunga” – Cellotape And Scotchtape 4
Ernst Reijseger on hollantilainen sellisti joka operoi kaikilla aallonpituuksilla ja nyt kaverinaan mainittu rumpali. Reijseger vallottaa jo ekalla raidalla soittaen kilpaa oman scatsoolonsa kanssa ja taikoen sellostaan uskomattomia bassokuvioita ja emuloiden kitarabossanovaa. Shakers and Kalimba tekee just sen minkä nimessään lupaa ja tääkin halvankuulonen temppu ottaa afrikkalainen peukalopiano soitinrepertuaariin kantaa hyvää hedelmää. Rekwela heittää lisää afrikkaväriä ilmeisesti vahvarin kautta soitetulla sellolla ja Gungakin pääsee rumpusoolon makuun. Siinä missä improilijat on yleensä keskittyneitä tutkimaan musiikin äärirajoja silmät kiinni kuulostaa Reijsegerin vallottava leikkisyys siltä että se kattoo tiukasti yleisöö ja tutkailee kuulijan reaktioo.

This Will Destroy You – This Will Destroy You 3,5
Semmosta niinku perusväkevää postrokkia. Löytyy mm. kolmenminuutin viipyilevää nostatusta jonka päätteeks saadaan vihdoin tuotua virveli mukaan palettiin. Ja sitten bonuksena myös erinäisiä pieniä sähkösiä elementtejä.