Kuuntelupäiväkirja viikko 13

with Ei kommentteja

BrokenTeeth – Sleepwalk to Sink 4
Eteläkorealaiset on pelottavan hyviä shoegazessa. Täytettäsköhän nyt siellä jotain ysärityhjiöö kun tuntuu jatkuvalla syötöllä tulevan uutta kamaa? Ja BrokenTeeth on aikalailla yhtä hyvä kun moni edellinenkin vastaantulija ja pysyy kiitettävästi lestissään karkailematta kaaoksiin, kikkailuihin tai hakemaan laiskaa vauhtiaan liian kaukasista vaikutteista.

Dodgy – Free Peace Sweet 4
Kuulostaa leimallisen brittiläiseltä rockilta mutta hyvässä. Luulen kuulevani brittifolkvaikutteita jokusen raidan pohjalla ja myös samojen saarten konepohjasta psykedeliaa toisaalla. Myös Oasiksen tylsimmäks käyttämää brittipophenkee löytyy ja voksuissakin on samaa laahaavuutta. Dodgy vaan soi kokoajan pienellä powerpopvaihteella ja on suoraan sanottuna todella hyvä.

Dr. John – Ske-Dat-De-Dat: The Spirit of Satch 3,5
Soittelee Louis Armstrongin repertuaaria. Tribuutti on viety aika pitkälle ja se ei koitakkaan matkia Armstrongin tekemistä joskin Dr. Johnille tyypillisessä meiningissä soi puhallinarsenaalit railakkaasti mikä on ajatuksen tasolla samanheimosta tekemistä. Vierailijoita on niin paljon että monesti unohtuu kyseessä olevan Dr. John-levy. Muutaman raidan jälkeen myös hitusen liiallinen viihteellisyys vie terävimmän svengin. Hyvin jaksaa kaikesta huolimatta tääkin voodoosoitten pappa.

Inti-Illimani with John Williams & Paco Peña 3,5
Chileläiset folkihmeet ja kaks huippua akustisen kitaran mestaria livenä. Tää ei oo kovin hyvä tapa tutustua Williamsin (se australialainen kitaravirtuoosi, ei se säveltäjä) tai Peñan eikä tää oo edes hyvä näyttely eteläamerikkalaisen kansanmusiikin hienoudesta mutta se tapa jolla tää yhdistää tekijöittensä vahvan osaamisen harvoin kokeilluks ideaks on vaikuttavaa vaikka se ei kaikin paikoin niin hyperkova edes oo.

Nine Inch Nails – The Slip 3
Fanitan suuresti sitä miten Trent Reznor käyttää industrialbiittejä ja pörinöitä ja häiriöääniä musiikissaan. The Slipiin mennessä Reznor näyttää vaan valitettavasti tehneen jo elämänsä kaikki noin kolme biisiä ja saa enää aikaan keskivertorupistuksia.

Ratsia – Ratsia 4,5
Suomen The Clash. Ja aivan kuten The Clashinkin kanssa niin mulla on ollu vuosien varrella paljon ongelmia Ratsian kuuntelun kanssa. Ensinnäkin kun tuut metallipohjilla punkiin niin toivot ja odotat jotain rajua ja vaikka punkkarit kuinka vereslihalla kamansa tekikin niin punkilta on väärin odottaa sitä eskapistista estyneisyyttä jonka metalli purkaa kaameena tykityksenä. Luonnollisestikin punk on simppelimpää kun valtaosa metallista mutta sekin on typerä vertailukohta metallin lähes klassisen musiikin tasosen virtuoosien palvonnan huomioiden. Toisaalta esimerkiks Ratsia just nyt debyytillään on musiikillisestikin huomattavasti kaiken maailman tusinapoppeja moniulotteisempaa ja kun siinä samalla ymmärtääkin kuuntelevansa rokkenrolljatkumon musiikkia niin yksinkertasuus tai monimutkasuus saa kokonaan uuden ulottuvuuden. Ja nää parhaat punkkarit tekee kaiken muun liskäks helkkarin hyviä biisejä. Sitten on vielä lyriikat. Voi kuinka monesti oon kokenu ne suorastaan naivistisen luotaantyöntäviks. Samalla on pakko sitten vailla selitystä ihmetellä miks pohjimmiltaan sama lyriikka 90/00-taitteeseen päivitettynä toimiikin. Sitä paitsi ne 70-luvun tekstit on vielä kauempana mistään oikeesti samaistuttavasta tai koskettavasta. Sekin kortti siis kaatuu vaan sukupolvijutuks jota luulen nykyään vieläpä alkavani hahmottaa. Ja näin käteen jää kaikilla järkevillä mittareilla todella hyvä poplevy joka rokkaa väkevällä nuoruudentarmolla.

Ratsia – Elämän Syke 4
Taidon parantuminen ei aina korreloi paremman tekemisen kanssa. Bändi soittaa selkeesti paremmin ja on myös paremmin tuotettu mutta biisimatsku on heikompaa vaikkei lähellekään huonoo. Oli aika jolloin kuvittelin rakkauslaulujen yleismaailmallisuuden olevan yleispätevä toimivan biisin resepti. Sekin väittämä taas kaatuu sillä niin tehdessään Ratsia tuntuu lähinnä tuhlaavan aikaa ja levytilaa. Levyllä esiintyy myös reggae, tanssirytmit, saksofoni, uudemmat säksättävät kitarat ja perinteistä pidempi nimibiisi eli noudattelee sikälikin kevyesti alkupunkin jatkuvasti kehittyvää kaavaa. Tekemisen palo on kyllä tallella ja kantaa edelleen pitkälle.

Ratsia – Jäljet 4
Monta epäuskosta hetkee kuluu etenkin Jälkien alkupuolella: onko tää oikeesti se sama Ratsia joka on vastuussa niin hyvästä suomipunkista? Pari vuotta Ratsian toisen levyn jälkeen ilmestyny Jäljet heittää täysin puskista kuulijan naamaan syntetisaattorit, mekaanisemmat rytmit, kylmät uuden aallon basson liidaamat groovet ja aiemman Ratsian tsemppaava toiveikkuus tuntuu paikoin saavan jopa äärimmäisen vastareaktion. Ensijärkytyksen jälkeen alkaa tunnistaa Jyrin äänen, Kun Sä Tanssit-biisikin saa kakkososan ja Ratsiaks Jäljet on helpompi mieltää kun se kuitenkin kuulostaa hyvältä ja siitä nauttii. Harmi että Ratsia päätty tähän. Ties mihin oltas voitu vielä päästä vaikkei suuntaa ookaan ollu yksiselitteisesti ylöspäin.

Teatteri Moderni Kanuuna – Murheenkapselista Galleriaan ja Asemalle 3
Mika Rättö-vetonen instrumentaalilevy jolla on just joku sopivan rättöhenkinen stoori astronautista joka lipsahtaa maailmankaikkeuden reunan yli ja jota voi seurata lähinnä lausetolkulla tekstiä sisältävistä raitojen nimistä. Musiikkipuoli on hyvinkin koherenttia utuilua lähellä minimalismin keskiöö siirtyen alun orgaanisemmista tunnelmista vaivihkaa kohti kolkkoo avaruutta.