Kuuntelupäiväkirja viikko 14

with Ei kommentteja

The Cardigans – Life 4
Tuntuu alussa olevan hyvin kummallinen sotku kevyttä kitarapoppia ja hissimusiikkia ja aukee siitä kohti popin upeuksia. Vibrafoni- tai mikälie-soundi ei ota kadotakseen kiipparin arsenaalista ja juuri minkäänlaista särökitaraa ei kuulla. Soundissa on paljon 50/60-lukulaisuutta helpottamassa aikamatkustusta taaksepäin ja luomassa pysähtynyttä tunnelmaa. Eri painokset sotkee tosi kiltisti kappalelistaa poistamalla joitain biisejä ja lisäilemällä edelliseltä levyltä jokusen.

The Cardigans – Gran Turismo 3,5
Missä huolettomuus? Laatuhan on pitkälti tallella ja The Cardigans pystys ilmeisesti soittamaan vaikka humppaakin pätevän olosesti. Nyt kuitenkin yllättävän elektrosoundista indierockia ja siinäkin marginaalisesti edelläkäyden.

Hurriganes – Rock and Roll All Night Long 3,5
Bändin debyytillä on eka puolikas livee koska bändi oli keikkaillu raivolla jo pari vuotta ja se live-energia piti saada nauhalle ja toka studiossa nauhotettua. Livepuoli on aikamoista blueskaavojen veivausta mutta energia on tallessa. Albert Järvinen kitarassa painaa kasapäin sooloja menemään ja Hurriganes vähän vapaampana niin että biisit kestää järjestelmällisesti yli neljää minuuttia on kyllä kaunis pala suomalaista rokkenrollhistoriaa. Jos Hurriganesilta odottaa hillitöntä protopunkkia tai suomihardrockin alkuja niin pettyy mutta boogiee on tarjolla läjittäin. Studiopuolella otetaan enemmän haltuun päivänpoppia ja keveyttä. Päätösraita Indian on pieni merkkipaalu järjettömyydessään kun Remu leikkii intiaania just niin tökerösti kun osaa ja bändi lähinnä rytmittelee. Rock and Roll All Night Long lienee helposti kiinnostavin Hurriganes-lätty jonka parhaudesta voi sitten tapella.

Hurriganes – Roadrunner 3,5
A-puolen alotus It Ain’t What You Do, täytelopetus Get On ja välissä rullaava Tallahassee Lassie rokkailee menemään ja I Will Stay on slowariklassikko. B-puolella ei sitten oo olennaista kun nimibiisi ja siinäkin Järvisen kitaratemppuilu. Mister X-biisissä laulaa tuottaja Richard Stanley ja biisi on sinänsä ihan toimiva bluesapinointi. Ollakseen niin legendaarinen suomirocklevy on Roadrunner yllättävän epätasanen ja onnistuu puolituntisenakin sisältämään kohtuuttomasti tyhjäkäyntiä.

Madonna – Music 4
Nimibiisi avausraitana pettää uskomaan että nyt luukutetaan raivolla klubi-Madonnaa. Pari seuraava biisiä ei kieli kummosesta muutoksesta vaikka konemusa syveneekin yön pikkutuntien vaatimaan synkkämielisyyteen. Kyllähän levy konemusapohjavireestään pitää kiinni mutta täti kokeilee melkein kantria, meinaa haksahtaa indierockiin, leikkii autotunella ja sitä rataa. Valitusbiiseissään Madonna kuulostaa oikeesti jopa tuskaselta. Edeltäjäänsä Ray of Lightia pehmeemmin ja helpommin asioita kokeileva mutta meinaa olla palkitsevampi.

Preservation Hall Jazz Band – Hurricane Sessions 3,5
Bändihän on ollu olemassa jostain maailman alkuhämäristä ja siirtyny ainakin yhen sukupolven ajan perintönä alenevaan polveen. Hurricane Sessionsin syntyhistoria on silti oma eepoksensa kun bändin Benjamin Jaffe jonka isä jo oli bändin tärkeitä hahmoja lähti selvittelemään hurrikaani Katrinan tuhoja vuonna 2006 ja löysi kuin ihmeenkaupalla bändin vanhoja nauhotuksia ainakin jo 50-luvulta ja vielä ehjässä kunnossa. Lätty koostuu näistä vuosikymmenten aikana nauhoitetusta pätkistä ja jotain uuttakin on lisätty mukaan. Preservation Hall Jazz Band julistaa ylpeenä neworleansilaisen bigbandjazzin ilosanomaa. Mukana isommalla ja ihan pienelläkin kokoonpanolla vedettyä laatunostalgiaa.

The Ruts – The Crack 3,5
Ruts on ainakin kohtuullisen helppo sisäistettävä kun klassikkokokoonpano ei pitkälle pötkiny. Tää debyytti julkastiin 1979 ja laulaja Malcolm Owen jonka äänessä on hyvää käskevyyttä kuoli seuraavana vuonna. Vuoteen 1979 The Ruts oli joko jälkeenjääny aikansa punkkareista tai sitten voi ajatella että se oli jo toista aaltoo. Temput on pitkälti niitä samoja joita kolme vuotta aiemmin kuultiin brittipunkin aallonharjalla eli pohjimmiltaan rokkenrollia rososilla tuotantoarvoilla ja pikkupalasia reggaee. Babylon’s Burning-biisi heti levyn alussa jyräilee nuoruudenkiihkollaan mutta biisistä puuttuu ainakin tuoreus ja c-osa. It Was Cold onnistuu käyttämään melkein seittemän minuuttia levytilaa tekemättä oikeestaan mitään. Jah War kestää niin ikään sen seittemisen minuuttia ja on reggaebiisi jonka pilaaminen vaatis kohtuuttomuuksia ja on tietenkin helppo tapa klaarata kuudesosa albumista kun biisi ois ollu puolikkaanakin riittävä. Livepäätösbiisi Human Punkissa on surkuhupasen hauskaa yleisönlaulattamista. Mikä saa myös ymmärtämään monen biisin toistokertsin luonteen. Ne on tehty yleisölle. The Ruts kuulostaa ykköshetkinään vähemmän popeissa biiseissään siltä kun uhkais karata hardcoren puolelle mikä luo hyvää jännitettä ja samalla ujuttaa ovelasti pikkureggaemausteita sekaan. Kitaristi Paul Fox jaksaa monasti ilahduttaa myös sooloissaan ja biisien väliosissa joissa on sopivasti kapeimman laatikon ulkopuolista ajattelua. Kokonaisuutena The Crack taistelee ollakseen merkittävä, epäonnistuu ja on sitten justjust ratkasevasti kolmen tähden levyä vähän parempi.

The Ruts – Grin & Bear It 3,5
Klassikkokokoonpanon ajan täydentävä kokoelma b-puolia, sinkkuja ja livepätkiä. West One (Shine on Me) ja Staring at the Rude Boys on melodisempaa tekemistä ja kuulostaa kovinkin eri bändiltä kun debyytin naama irvessä hoidettu punkkailu. Staring at the Rude Boysin b-puoli Love in Vain kuulostaa Bob Marley-tapailulta vaikka onkin omaa musaa. Bändin ensimmäinen sinkku In a Rut/H Eyes on niin ikään hyvää tekemistä jonkalainen suoraviivanen ja poprakenteinen punk jäi debyytillä liian vähille. Sitten kokoelmalta löytyy John Peel-sessioista tulevat Demolition Dancing ja Secret Soldiers ja liveversiot hooseeseen kallellaan olevasta Society-biisistä ja ekalta lätyltäkin löytyvistä biiseistä S.U.S. ja Babylon’s Burning. Ehkä Grin & Bear Itin lievä sekavuus antaakin hyvän kuvan bändistä joka osas tehdä monenlaista muttei ollu missään ihan kärkikastia eikä sitten osannu päättää mihin ois halunnu keskittyä.