Kuuntelupäiväkirja viikko 14

Aphex Twin – Richard D. James Album 4
Messevää konemusasäksätystä. Mutta suurin ansio on varmaan siinä kuinka aikaansa edellä Aphex Twin oli tän tehdessään vuonna 1996. Levy kun onnistuu kuulostamaan tuoreelta edelleen. Ajatella että onnistut tekemään ajatonta musiikkia välineillä joitten olemassaoloaika on hyvin pieni ihmiskunnan olemassaolosta. Ja teet sen vielä puolituntisessa.

Deacon Blue – Raintown 3,5
Deacon Blue kuulostais ainakin tällä debyytillään tulevan kovasti esimerkiks Prefab Sproutin vanavedessä. Paikoin liiankin kaunistelevaa ja hienostuneesti sovitettua poppia. Tää runsas kasarisynoilla fiilistely tekee välillä vähän tiukkaa vaikka biisit on ihan päteviä. Deacon Blue on sopivasti normaalimpaa tekemistä kun Prefab Sprout jonka monitasoset sävellykset ottaa monasti tahatonta iskua kasarituotannosta ja siinä mielessä Deacon Blue on parempaa poppia. Ei lähetä tekemään liian hienoja asioita vaan luotetaan poppauksen voimaan ja parhaimpiin puoliin.

Douglas, Jerry – Lookout for Hope 3,5
Modernin resonaattorikitaran ja miksei myös steelkitaran mestari nautiskelee kantrigrassistaan oikein urakalla. Vokaaleja ei moneen biisin sotketa viemään turhaa huomioo ja Douglas on tietenkin saanu hyvän kasan kovia muusikoita toteuttamaan levyä. Kokonaisvaikutelma suomalaiskuulijalle vois epähuomiossa olla semmonen monipuolinen ja ylipätevästi soitettu instrumentaali-iskelmä jos ei paremmasta tiedä.

Gelb, Howe – The Listener 3,5
Gelb tajus verrattain äkkiä olevansa yksin musiikkinsa kanssa vähän hukassa ja aikaa vahingossa eksy soittelemaan tanskalaisten muusikoitten kanssa joitten kanssa sitten The Listenerkin toteutu ja jokseenkin inspiroitu. Gelbin laahaavan laiska tyyli menee hauskasti myös feikkijazzissa kuten periamerikkalaisemmassa kiikkustuolimusassakin. Väliin taivutellaan kevyttä tangoo tai salsanpoikasta mutta edelleen Gelbin albumimittaa vaivaa lievästi varsinaisten biisien harvinaisuus. Sitten kun biisejä löytyy niin Gelb on hyvää kuunneltavaa. Bändin löytyminen edesauttaa The Listeneriä.

Jeru the Damaja – Wrath of the Math 4
Jeru höpäjää hauskoja kummallisuuksia ja DJ Premier tuottaa loistavasti. Oivallista ysärihiphoppia.

Loost Koos – Peruna & Timantti 3,5
2007 oli vielä sitä aikaa kun maailmassa tehtiin hyvää räppiä. Hyvät biitit ja kivaa sanakikkailua. Loost Koosilla on vaan vähän ongelma kun yleensä monilla muillakin että niillä ei oo mitään sanottavaa. Keskimäärin ykskään biisi ei kerro mistään. Mutta hyvin tehtyä musaa.

Manic Street Preachers – The Holy Bible 4
Syntystoori on messevä kun lähinnä sanottajana toiminu Richey Edwards tyhjentää ittensä ja mielensä kauhut tekstillisesti näihin biiseihin ja katoo pysyvästi maan päältä. Soundissa yks hieno ilmiö on se kuinka useempikin biisi keikkuu jatkuvalla syötöllä popin ja jonkun kevytmetallin välillä vaihdellen muotoonsa ihan lainista toiseen. Tekstit hyväilee ihmiselämän synkempiä puolia niin antaumuksella että tekee väkisinkin gutaa ja The Holy Bible lienee loppukädessä bändin kokonaisvaltasesti taiteellisin luomus. Useemmankin biisin suurin mysteeri on että miten kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on säveltäny näihin teksteihin järkevää musiikkia.

Manic Street Preachers – Everything Must Go 4,5
Mitä tapahtu kapinalle ja miks se vaihtu stadionrokkiin? Onneks kapina oli alun alkaenkin tylsää ja vaan sen takaa kurkkiva tuska kutkutteli. Richey Edwardsin luonnottoman poistuman myötä asiat saa uutta suuntaa. Jäljelle jääny trio loikkaa musiikkinsa kanssa harppauksen kohti keskitietä ja hyväksyy jouset ja synat maustamaan musisointia ja uskaltaa olla toisaalta myös vähän epäsuorempi lähestymistavassaan. Lyriikat ei oo enää ahdistusta ja epätoivoo eikä maineen kaipuuta vaan keskittyy sisäisen taistelun sijasta ulkosen maailman kummallisuuksiin. Onneks bändi ei loppunu Edwardsin katoomiseen. Ja onneks ei myöskään tähän levyyn vaikkei näitä tasoja enää koskaan saavutettukaan.

NiMo Jazz – NiMo Jazz 4
Täysin nimettömät latvialaiset tekee varsin kiinnostavan jazzpuoltuntisen. Mukana fonisti, DJ, piano ja basso.

Nørgård, Per: Libra 3,5
Reilu puolituntinen teos tenorilla, kitaralle, kahdelle sekakuorolle ja kahdelle vibrafonille. Vähän liikaa maalailla Librasta jotain kosmista tai toismaailmallista mutta tunnelma on kyllä hieno sekotus rauhaa, hetkellistä kauneutta, kaaosta ja aiheetonta pelkoo.

Nyström, Magnus – Kirkedam 4
Pari fonistia, basisti ja rumpali soittelee Nyströmin kitaran kanssa jazzia. Kantria, bluussia, hämyä ja muuta kivaa leijuu ilmassa. Ei Nyströmillä ketään jazziin käännytetä mutta jos on avointa mieltä ja kiinnostusta niin Magnus ja kumppanit tarjoilee viiskyt minsaa hyvää monipuolista jazzia.

Okolokolo – The Legend of the Amazon Indians 2
Mulla ei oo pienintäkään selkoo mitä tällä levyllä tapahtuu. Ulkosesti kaikki viittaa siihen että ois tarkotus tuoda framille Amazonin intiaanien musaa. Moni biisi onkin kasattu jonkun heimomusiikin palasen ympärille. Mutta se kuorrute hämmentää. Vuoden 1996 levyllä vallassa on kasarisynat ja laiska drum’n’bass tai house. Tuntuu siltä että intiaanit on haudattu syvälle ja jollain juhlallisella muistolla pyritään nostamaan muu tylsyys uuteen arvoon.

Pimeys – Muut On Jo Menneet 3,5
Suomessa ei oo koskaan ollu liikaa hyvänkuulosta suomenkielistä kevyttä rokkia. Vähintään siks Pimeys on arvokasta kamaa. Kevät on huonoo aikaa kuunnella musiikkia kun kaikki ei-yltiösynkkä kuulostaa kivalta. En oo varma kuinka paljon oikeesti tykkään Pimeydestä mutta onneks se on olemassa.

Prefab Sprout – Protest Songs 3,5
Levy jonka bändi nauhotti Steve McQueenin jälkeen eli parisen vuotta ennen kolmanneks julkastua From Langley Park to Memphisiä ja jota sitten säilytettiin ties missä kätkössä ennenkun julkastiin vuosi Langley Parkin jälkeen. Meininki on vähän toinen kun on totuttu kun Prefab Sprout tuotti levyn ite ja aika palikkamentaliteetilla. Vuosi muuta lättyä myöhemmin tehty Life of Surprises on kadonnu hitti, Dublin-biisin laulaja Paddy McAloon säestää yksin akustisella kitaralla itteensä ja sitä seuraava Tiffanys on aika villin kabareetunnelmainen mutta yleisesti kevyttuotanto muuttaa yllättävän vähän mitään bändin musiikissa.

Prefab Sprout – Jordan: The Comeback 4
Jordan on pinnan alla vielä kunnianhimosempi kun miltä kuulostaa. Koska oikeesti levyn vois kuunnella läpi vaan turhankin hienonkuulosena ja monivivahteisena poppina. Ekat viis raitaa on suoraa poppia. Seuraavat neljä liittyy jotenkin Elvikseen. Seuraavat viis on rakkauslauluja. Ja viimeset viis käsittelee kuolemaa ja kohtaloo. Kaiken tän välittyminen kuulijalle on perinteisen kyseenalasta mutta ainakaan tekemisestä ei puutu innostusta. Musiikkivaikutteet on myös laajat vaikka nekin on bändin tyylille uskollisesti vähän pinnan alla. Jordanilla kerran jo täydellisen levyn tehny bändi ei tee sitä uudestaan mutta lyö hampaat kurkkuun epäilijöiltä.