Kuuntelupäiväkirja viikko 16

with Ei kommentteja

Angá – Echu Mingua 3,5
Angá on sitten kuubalaisperkussionisti Miguel Díazin lempinimi joka myös on soitellu Buena Vista-yhteyksissäkin. Vähän niinku Orlando ”Cachaíto” López joka tällä levyllä myös soittaa bassoo Angákaan ei oo soolollaan kiinnostunu vaan toistamaan jotain son-rytmejä maailman tappiin asti vaan ettii tuoreita tapoja soittaa musiikkiaan. Tuoreus tarkottaa nyt esimerkiks Coltranen A Love Supremen ja Thelonius Monkin ’Round Midnightin sumusta versiointia. Kuten López aiemmin hyödyntää Angákin deejiitä kivana mausteena ja mukana keikkuu ahkerasti myös malilaismuusikko Baba Sissoko millon mitäkin ääniä pitämässä. Angá itekin on hauska ilmestys perkussiosooloineen. Välillä nojataan antaumuksella hienostuneisiin jousiin, välillä improillaan pienellä porukalla. Angá tekee hauskoja ja viihdyttäviä juttuja muttei ruoki juuri minkäänlaista flowtilaa kuuntelussa.

The dB’s – Stands for Decibels 4,5
Kadonnutta powerpopmahtavuutta jenkeistä vuodelta 1981. Bändillä on kaks laulaja-kitaristia jotka on puoliks tehny levyn biisit. Peter Holsapplen biisit on keskimäärin suoraviivasempia ja koukkuvetosempia kun taas Chris Stameyn biisit on kimurantimpia ja uhkailee jopa kokeellisuudella vaikka pysyy myös kiltisti powerpopissa. Stameyn biisien ihanat koukerot on tietenkin suurempi ilonaihe mutta se kuinka samassa bändissä on myös lähes täydellistä poppia on osaltaan Holsapplen ansiota ja aivan mahtava asia. Plus bändi soittaa kaikkineen aivan mahtavasti.

Ginn, Greg – Dick 4
Black Flag-kitaristi tuntuu tähtäävän vaan mahdollisimman ruman kuuloseen noiserokkaukseen rupufunkmausteilla. 13 raidasta neljä on vajaan minuutin mittasia pyrähdyksiä ilman voksuja triona, muut hitusen pidempiä biisiviritelmiä joissa Ginn soittaa muun paitsi rummut ja räyhää menemään. Strong Violent Type on hupaisa yritelmä yhdistää tyyli poppiin tai johkin semmoseen. Slow Fuse taas soundaa noiserockareilta tuhoomassa jotain uuden aallon hittiä. Kerrassaan ihana puoltuntinen.

Holy Barbarians – Cream 3,5
Brittibändi The Cultin laulaja Ian Astbury jätti bändinsä ja piti parisen vuotta tämmöstä bändiä jolla tehtiin tää yks levy. Kun vuosi on 1996 niin brittipoppohjavire ei yllätä kauheesti. Creamin soundin päällä leijuu kyllä vahva kevyen psykedelian usva jonka takia tää lätty tuntuu enemmän oikeelta lätyltä kun hetkellisen sivuprokkiksen lätyltä. Onpa barbaareilla heittää kehiin hienosti tunnelmoiva akustisvoittonen biisikin.

Jones, Norah – Little Broken Hearts 4,5
Selkein muistikuva Pori Jazzeilta kun Jones soitti tätä päästagella on se että siellä oli todella kylmä. Hiivatin Suomen kesä. Rockikshan tätä on pakko sanoo kun se kitaroilla ja perusmuotosella bändillä tehdään joskin Norah kantaa mukanaan ansiokkaasti kapakkajazzin tunnelmaa. Hissutteluintron jälkeen päästään vihdoin asiaan. Ja loppua kohti Happy Pills on täydellinen sinkku ja Miriam kuuluu murhaballadien parempaan ryhmään ja All a Dream lopettaa lätyn täydellisissä pitkän synkeehkön tunnelman piireissä. Sen verran vahva erolevyfiba on kehissä että pikkuhiljaa kannattas alkaa sovitella Little Broken Heartsia tän vuosituhannen puoleisen musiikin erolevyjen aateliin.

López, Orlando ”Cachaíto” – Cachaíto 4,5
López oli basisti ja Buena Vista Social Clubin kantavia voimia. Sen lisäks López oli pitkää ja merkittävää kuubalaista musasukua mutta tällä ekalla soolollaan ei pelkästään ylläpidä kuubalaista musiikkiperinnettä. Kyseessä ei oo semmosta räjähtelevää ja kaoottista kokeilevuutta vaan seikkailua parhaan afrokuubalaisen musan perinteistä ponnistaen. Mukana Dj, rohkeeta kaikujen käyttöö, ei juurikaan laulajia tunkemassa framille ja viemässä huomiota musiikilta. Orlando López ei ollu myöskään mikään nuori poika enää tätä tehdessään vaan lähenteli jo 70 ikävuotta mikä tekee meiningistä entistä hauskempaa. Yks koko Buena Vista-sirkuksen hienoimpia tekeleitä.

Ne Luumäet – Pahat Ja Rumat 4
Suomenkielistä Ramones-punkkia. Ei kikkailuja. Tekee ne kuvitteellisen genrensä jutut äärimmäisen hyvin. Särösahauksella varustettua poppia jonka lyriikat on todella viihdyttävää kamaa ja jokunen vähän aggressiivisempi rykäsy. Pelkillä biisinnimillä menis jo kuuhun: Kuka Vei Flipperin, Älä Piipitä, Multa Pöllittiin Fillari.

Owiny Sigoma Band – Owiny Sigoma Band 3,5
Kenialais-brittiläinen hauskanpuoleinen sekasotku. Kun pelataan Afrikkaa niin groove on varma mutta mulle on monesti epäselvää kuuntelenko edes ite musaa.

Tinariwen – Elwan 4
Aavikkobluussia Afrikasta. Niin sairaan vakuuttavaa että mukaan on varmaankin saanu rukoilla että pääsee mm. Kurt Vile ja Mike Lanegan. Pari esimerkkiä tyypeistä jotka on pitkään yrittänyt tehä kovaa kamaa mutta se tuntuu lupaavuudestaan huolimatta olevan aina kiven alla. Tinariwenia ne ei onnistu oikein heiluttaa suuntaan eikä toiseen. Elwan on ihanaa musiikkia.

Tosh, Peter – Equal Rights 3,5
Bob Marleyn ja Bunny Wailerin kanssa the Wailersia reggaehistoriankirjoihin vieny Tosh tuntus ehkä tällä tokalla soololevyllään korostavan keskimäärästä enemmän liidikitaran kivoja pikkulickejä mikä tuntus vaan normaalilta kun Tosh pitkälti liidikitaroi Wailersissakin. Tää tieto saattaa ohjata kuuntelemaan enemmän kitaraa eli koko juttu voi olla harha. Equal Rights alkaa Toshin tulkinnalla Get Up, Stand Up-Wailers-klassikosta. A-puoli jaksaa kiinnostaa mutta B-puolella meno on jo liiankin skitsofreeninen kun Tosh kuulostaa keinuskelevansa kiikkustuolissa Jamaikan keskipäivän lämmössä ja höpisevänsä samalla jotain vapautuksesta ja oikeustaistelusta. Marleyyn verrattuna Tosh tuntuu levollisemmalta ja symppiksesti vähemmän karismaattiselta. Yks Marleyn soundin kulmakivi, naistaustalaulut, puuttuu kans mikä luo vähän eroo näitten välille kun valtaosa soittajakatraasta on kuitenkin samaa.

Tosh, Peter – Mystic Man 3,5
Nimibiisi on todella viihdyttävä. Can’t You Seessä on reggaeks poikkeuksellista kitarasooloilua koko biisin ajan. Ysiminuuttinen Buk-in-Hamm Palace on diskohtava kummajainen. The Day the Dollar Die vetelee tosi hauskasti viivoja suoriks teksteissään enkä muista liian monta maailmantalousaiheista reggaebiisiä muutenkaan. Mitä enemmän Toshia kuuntelee sitä hauskempi hahmo se on. Ei isossa kuvassa yhtään sen olennaisempi mutta viihdyttävä sivuhahmo reggaen historiassa.

Tosh, Peter – No Nuclear War 2,5
Reggae vuonna 1987 kuulostaa jo paperillakin pahanpuoleiselta ja ei tätä tuotantopuolta kovin mielellään kuuntelekaan. Tosh on lopullisesti vaipunu simppeliin julistamiseen. Mitä? Etkö haluakaan ydinsotaa? Eikö apartheidkaan kelpaa?