Kuuntelupäiväkirja viikko 23

The Dubliners – The Dubliners’ Dublin 3,5
Irkkufolkkia, -tanssimusaa, merimieslauluja, runonlausuntaa ja sen sellasta. Vanha irkkufolkbändi joka oli ollu jo 60-luvun alusta elossa eikä ollu kovin hyytyny vielä nyt vuonna 1988.

Edan – Primitive Plus 4
Viis ekaa raitaa käytännössä puhdasta tyhjäkäyntiä. Levyn parhaista biiseistä useempi on jo aiemmin eepeillä julkastua mikä vois himmentää Primitive Plusin hohtoo mutta alun yskähtelyn kanssakin tää on hyvää hiphoppia joka ei koitakaan sanoo mitään oleellista.

Edan – Beauty And the Beat 4
Biisin Fumbling Over Words That Rhyme nimi kertoo oleellisen Edanin lyriikoista. Aika sisällötöntä mutta viihdyttävää. Jos Edanin debyytti olikin aika puhdasta hiphoppia niin tää seuraaja on kummallisen ekspressionistisen maalauksellinen sekotus hiphoppia ja 60/70-luvun psykedeliaa omintakeisella tatsilla jollasta en oo keneltäkään muulta kuullu. Moinen luova kaaos vois käydä raskaaks mutta levyn kestokin on nerokkaasti sen 34 minuuttia.

Paprika Korps – Kolejny Krok 3,5
Levyn nimi tarkottaa seuraavaa askelta ja ehkä se sitä onkin mutta tää puolalainen heavyreggaeböndi myös kaipaa vielä seuraavaa askelta kun puolet levystä on enemmän jami-instrumentaaleja kun varsinaisia biisejä joista niistäkin puolet on reggaejamia. Eli eepeen verran kunnon matskua joka ei oo pääosin bändin parasta laitaa. Rakastan toki kappaletta Poprzez Babilonu Mur ja From Soul to Soul on kans hyvä.

Paprika Korps – Telewizor 4
Isoin plussa tulee parantuneesta tuotannosta, toinen kompaktimmasta tekemisestä ja pieni kolmas biisien laadukkuuden lisäämisestä. Bändi pystyy vielä parempaankin mutta nyt jo slaavireggae ja punkasenne lyö komeesti kättä yhteen.

Paprika Korps – Magnetofon 4,5
Reggae syvenee, punk vaimenee ja Paprika Korps pyörittää aiempaa vahvemmin kaiken muun seassa myös dubdiskoo. Ainoo miinus siitä että puolan kieltä kuulee liian vähän kun useemmassa alkaa jo laulukieleks olla tullu enkku.

Prince – Sign o’ the Times 4
Prinssi hajotti the Revolution-bändinsä ja työsti kolmee albumia kerralla. Eihän niistä mistään valmista tullu mutta Prince sai materiaalia tähän tapaukseen. Ja suostu vielä julkasemaan vaan tuplalevyn vajaan puolentoista tunnin kestolla vaikka matskua ois ollu lampaitten ja vuohien syötäväks.
Varmaan kun ei ollu enää bändiä niin ei tarvinnu niitten kans löytää rokkaamisen ja soittelun makua niin tykittely ei oo ihan ykkösenä framilla mutta musa toimii ihan kammottavan hyvin. Pari kimuranttia iskevämpää raitaa piti tietenkin saada alkupäähän. Kolmospuolen skitosfreeniset If I Was Your Girlfriend ja Strange Relationship on yks selvä huippukohta. Jos albumilla onkin ajottaista vauhdin puutetta niin loppupäässä yheksänminuuttinen It’s Gonna Be a Beautiful Night korjaa sen kerralla. Prince tosiaan näkyy osaavan kaiken.

Prince – Lovesexy 3,5
Vaikka on julkastu vaan vuosi Sign o’ the Timesin perään niin kuulee ettei oo ihan samaa jatkumoo. Princen oma kuvaus levystä gospellättynä on vahvasti hämäävä mutta kertonee siitä mielentilasta jossa levy on tehty. Jotain ainakin. Prince onneks soittelee kitaraakin välillä ja harrastaa itelleen ominaisia pikkuoveluuksia jotka tekee touhusta kiinnostavaa vaikkei monta kovin pärähtävää kipaletta tuukaan vastaan. Toki Lovesexy kärsii myös siitä että edellinen levy oli niin väkevä. Onneks Princen keskivertolevy on kuitenkin myös suoritus johon moni ei pääse koskaan.

Prince – Batman 3
Tuntuu nyt yllättävän pirteeltä. Hei tää on kuitenkin soundtracki korniin joskin ehkä rakastettavaan Batman-leffaan. Ja puolet biiseistä rokkaa ihan selvästi plussan puolella. Pari todella tylsää balladia on myös ilahduttamassa tai ainakin vihastuttamassa. Kokonaisuutena hyvin lähellä kolmee ja puolta tähtee mut kai se on jätettävä kolmeen tämmösellä yksinkertastetulla arviointimenettelyllä.

The Red Hot Chili Peppers – The Red Hot Chili Peppers 3
Neljän kaveruksen perustama läppäbändi huomas olevansa menossa nauhottamaan ihan oikeeta levyä ja puolet porukasta puuttu. Jää ikuiseks mysteeriks miks kukaan kuvitteli että tää bändi sais säädyllisen levyn aikaseks. Pari jäsentä vaan sattu sitten olemaankin enemmän muissa prokkiksissa joten kitaristi ja rumpali hommattiin puolilennosta. Tuottajana Gang of Fourin Andy Gill joka ei tienny missä mennään eikä ollu kait erityisen kiinnostunukaan. Tää lätty on hautautunu syvälle ajan hiekkaan musiikkihistorian myrskyissä ja ihan aiheellisesti. Objektiivisesti tällä ei oo mitään mitä sun tarvis kuulla. Levyn avausraita True Men Don’t Kill Coyotes omaa kivan bassoriffin ja on ujossa vihastuksessaan viihdyttävä. Get Up And Jump ja Police Helicopter on bändin alkuaikojen valttia eli funkcoresta menevää vauhtirokkia funktatsilla ja ne onkin sävelletty alkuperäsellä kaveriporukalla eikä nyt soittavien rumpalin ja kitaristin kanssa. Myös aiempaa säveltämistä on Green Heaven joka on epämääränen luonnon- ja mikroprogeileva ihmisyydenpuolustusdoomfunk. Why Don’t You Love Me on yks hämärimmistä Hank Williams-covereista mitä vastaan on tullu ja alottaa ilmeisen vahingossa samalla bändin alkulevyjen tavan heittää kummallisen toimiva coveri kyytiin. Levyn päättävä Grand Pappy Du Plenty on sitten neljän minuutin instrumentali jotain rytmitöntä aaverautalankaa jonka tyhjäkäyntiä aiemmin ennakoi Mommy Where’s Daddy. Kaiken kaikkiaan tykkäisin enemmänkin tän levyn naurettavasta itsevarmuudesta ilman kunnon näyttöjä jos sillä ois yhtään useempi kunnollinen biisi. Kauhee halu tehdä musaa, erinäisiä ideoitakin siihen ja taitookin on mutta lätty on ennenkaikkee viihdyttävä ei-onnistuminen.

The Red Hot Chili – Freaky Styley 3
Bändin alatitoistuva teemahan on kitaristinvaihdokset ja nyt kakkoslätyllä päästään vihdoin lähtö-ruutuun kun alkuperänen kitaristi Hillel Slovak palaa bändiin. Tällä kertaa kitaraosuudet menee toisinpäin väärinpäin eli ekan levyn kitaristi Jack Sherman on ollu säveltämässä isoo osaa biiseistä ja Slovak joutuu nyt luovimaan niitä pitkin. Tällä levyllä kitara taitaa olla enemmän framilla kun debyytillä. Tuottajasaaga sen sijaan jatkuu Parliament-Funkadelicin laulaja George Clintonilla joka onnistuu parempien soundin ohella myös hommaamaan kovan puhallinkolmikon a-puolen neljälle biisille lisäämään syvää funkkia musiikkiin. Näistä kaks jatkaa coversarjaa ja erityisesti Sly & the Family Stonen If You Want Me to Stay on se todella iskevä. Omista biiseistä American Ghost Dance rullaa kivasti ja Nevermind on taas sitä tyhjästä kohkaavaa vauhtifunkkia. Yllättävänkin vahvan alun jälkeen vauhtia ja iskua löytyy lähinnä Blackeyed Blonden funktykittelystä, The Brothers Cupin ja ehkä Yertle the Turtlen rentoudesta torvien tehdessä hetkellinen comeback ja Battleshipin Police Helicopter-henkisestä jatko-osasta. Jokseenkin siis parannus debyyttiin vaikka jättää hyvin parantamisen varaakin ja pitkälti toistaa samoja ongelmia.

The Red Hot Chili Peppers – The Uplift Mofo Party Plan 3
Vihdoin ollaan ei missään siirtymävaiheessa vaan perustajakokoonpanon sävellyksen ja soiton ytimessä kun alkuperäsrumpali Jack Ironskin saadaan kelkkaan ja säveltäjät vihdoin soittaakin omia biisejään. Tuottaja vaihtuu taas, nyt puikoissa sillon pienen profiilin Michael Beinhorn joka kuulemma kannusti bändiä laajentamaan tekemistään. Kiedis siirty enemmän laulua kohti aiemmasta pikahöpinästään, tulevat sukupolvet saa tuomita sen valinnan. Soitossa pinnalla on ihan heavymetallia ja jopa yllättävän paljon biisistä toiseen aina funkimpia numeroita kuten Funky Crime myöten. Sinkkubiisi Fight Like a Brave ja Backwoods on suoraviivasta funkmetallia joissa on ilo tallella kuten myös Me & My Friendsissä josta en oo jotenkin ikinä enemmälti perustanu. Skinny Sweaty Man on ihana minuutin hardcorefunkrypistys. Behind the Sun on levyn häröpallo. Se on oudohko aurinkoinen lallatus joka ei tunnu liittyvän mitenkään mihinkään. Levyn coveri on Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues joka ei koitakaan päästä lähelle orkkista vaan on hassun lyövä funkversio. Love Trilogy on harvoin bändiltä kuultu moniosanen minieeppos. Tuottaja Beinhorn kuvaili bändin musaa abstraktiks ja sitä se onkin siinä mielessä että biisit hyötyis konkreettisemmasta otteesta ja koukuista ja että olis muutakin ideaa kun oma kohkaus ja pari riffiä. Toistaseks paras tulos biisimateriaalin suhteen muttei vielä valtava menestys. Innostusta touhussa oli tuottajan mukaan ja se kyllä paistaakin useesti selvästi läpi. Taas pieni parannus edelliseen levyyn.

Martti Servo & Napander – Sydämen Amiraali 4
Paikoin myös löytää yllätävän oudosti jotain vanhaa progefibaa. Mutta: Martti on se mitä iskelmä sekä vaatii että ansaitsee. Tai: the Son of M.A. Numminen.

Christoph Stiefel Inner Language Trio – Fortuna’s Smile 3,5
Sveitsiläinen piano-basso-rummut-jazztrio soittaa kivaa nykyjazzia. Ei ajaudu kaaokseen.

Weldon, Liam – Dark Horse on the Wind 4,5
Irkkufolkpiireissä pitkää uraa tehny Weldon julkas omalla nimellään vaan tän yhden levyn vuonna 1976. Suurin voima tulee syvästä folkperinteestä ja Weldonin väkevästä laulusta jota mies vetelee pääsääntösesti ilman säestystä. Mitään säestystä on kolmessa biisissä joista yks on irkkufolkista tuttu bodhran-rumpu, toinen haitari ja kolmas irkkubuzuki. Vaikuttavimpia perinteisen folkin levyjä mitä oon kuullu.