Kuuntelupäiväkirja viikko 24

Faun Fables – The Transit Rider 4
Sleepytime Gorilla Museumin Nils Frykdahlin ja Dawn McCarthyn teatteritaipumusten liitto joka soi suurinpiirtein neofolkkina. Konseptikin löytyy, nimittäin epämääräsesti levy pohjautuu teatteritekeleeseen jossa McCarthy matkaa metrolla kummallisten hahmojen kera. Varsin toimiva nappisuoritus joka ei aiheuta toistuvasti suuria riemunkiljahduksia.

Ben Folds Five – Whatever & Ever Amen 4
Ben Folds ilahduttaa. Se ei oo mikään tusinapianonpimputtaja. Mukana keikkuvat rumpali ja basisti ei pelkästään selviä hommastaan vaan nostaa sen pari tasoo ylemmäs. Koko trio on vauhdissa ja selviää loistavasti niin rauhallisemmasta kun menevämmästäkin musisoinnista. Todennäkösesti parasta pianorockia mitä oon kuullu.

Sami Kukka ja Teppanan Veljet – Jouhkola 3
Sekä Kukka että Teppanan veljekset laittaa kanteleet helkkäämään enemmän ja vähemmän keveesti. Kun siihen meinaa just tottua niin Kukka alkaa lallattaa. Kun siihen tottuu niin alkaa vähän haukotuttaa. Tämmönen kilke jatkuu tunnin. Ei muita tapahtumia.

Lynyrd Skynyrd – (Pronounced ’Lĕh-’nérd ’Skin-’nérd) 3
Typerästi nimettyä Lynyrd Skynyrdiä ei voi syyttää ihan hirveestä kapeealasuudesta. Resepti sisältää ainakin kantrihuojuntaa, alkuhevin ensiaskeleita, tuplakitarat, bluesboogie ja tylsää balladijollotusta. On helppo kuvitella että vauhdikkaammasta puolesta on ammennettu rockperinnettä urakalla vaikka en sitä jaksa juurikaan kuunnella. Ja jos se on tylsää niin bändin hitaampi ja tunnelmoivampi puoli vasta kypsyttääkin. Simple Manissa on jo paljon samaa heviballadikiusallisuutta jota vaikka Metallica epäonnisesti tuli sittemmin tehneeks. Ei huono mutta plääh.

Lynyrd Skynyrd – Endangered Species 3,5
Kolkyt vuotta bändin alkuperäsestä perustamisesta ja lukuisia jäsenvaihdoksia myöhemmin vuonna 1994 Lynyrdi heitti kehiin tämmöseen levyllisen akustista musiikkia. Siinä on sitten kasailtu jo hyvän pitunen katalogi josta repiä biisejä rämpytettäviks. Sweet Home Alabama ei koskaan kuulostanu niin siedettävältä kun nyt. Ehkä se oon vaan mää mut nää akustiset versiot kuulostaa kautta linjan alkuperäsiä paremmilta. Ja ai että kun vauhti vaan kiihtyy mandoliinin nostaessa tunnelmaa. Ja sit se loppuukin.

Prince of Assyria – Missing Note 3,5
Tää(kin) pikkusen taiteileva indiepoplätty on mahdollisesti ihan hyvän ruumiillistuma. En edes halua keksiä mitään oikeeta vikaa. Joku päivä vielä varmasti haksahdan luulemaan tätä täydelliseks levyks. Ehkä sitten taas tuun järkiini.

Wimme – Bárru 3
Siellä se taas joikaa koneitten pulputtaessa. Meinaa välillä karata jo tanssittavan puolelle.