Kuuntelupäiväkirja viikko 25

with Ei kommentteja

Samm Bennett and Chunk – Life of Crime 2,5
Bennett lyömäsoittelee ja musisoi muutenkin kaikella vastaantulevalla ja kaverit täydentää oikeemmilla soittimilla. Yleisilme on kuitenkin suurin piirtein mitä vois odottaa vaikka minimalistisen uuden aallon, jazzinpuolikkaan ja kokeilevamman folkrockin yhteiselolta. Suurin ongelma on että ei oo kovin selvää mitä Bennett tekee kappaleillaan. Ne on joko runoutta joka ei tempaa mukaansa, improjameja jotka ei liiemmin innosta tai laiskasti kasattuja biisinpuolikkaita.

J.M.K.E. – Külmale Maale 4
Merkittävän tästä punklätystä tekee eestiläinen neuvostoliittolaisuus, neuvostovastasuus ja levyn julkasu ulkomailla (eli Suomessa) jo neuvostoaikana. Lyriikat onkin hyvät kun vaan jaksaa ottaa eestistä selvää. Raaka tuotanto sopii estetiikkaan mutta bändillä on myös hardcorepuolen punkbändiks yllättävän monitahosia sävellyksiä jos niistä nyt onkin vaikee löytää keskenään eroja ensimmäisiin viiteen kuunteluun. Ei turhia melodisuuksia eikä tasasinta runttausta. Ei ylimäärästä lahjakkuutta tai sävellysjuhlaa mutta levottomasti ympärilleen hönkiviä ralleja. En tajunnu että tää toimii välillä näinkin hyvin. Piti varmaan ensin jaksaa perehtyä teksteihin ja sitten nauttia hassuista biisinosasista joitten tekemisessä Villu Tamme kuulostaa olevan hyvä.

Klaus Mitffoch – Klaus Mitffoch 4,5
Puolalaista postpunkkia vuodelta 1984 eli genren primetimestä. Bändi muistaa groovata sellasella oudolla slaavilaistyylillä ja voihan musassa kuulla pieniä kansanlauluvaikutteitakin jos oikein haluaa. Avosylin Klaus Mitffochille kelpaa myös hälyt ja pieni räminä sekä hyvät melodianpätkät.

Koivu, Matti Johannes – Irwin Goodmanin Lauluja 4
Ei nää tekstit vieläkään kovin ihania oo eikä muutu maagisiks mutta Koivu ja nää on silti hyvä yhdistelmä. Tämmönen simppeli folktulkinta tekee pieniä ihmeitä monellekin alkumateriaalille.

Prince & the New Power Generation – Diamonds and Pearls 3
The Revolution-bändiään lukuunottamatta Prince on aina ollu parhaimmillaan ilman bändiä. Eikä bändi nytkään lisää mitään kiinnostavaa. En oo oikein ikinä perustanu Diamonds and Pearlsista. Ei sillä ettei ois biisejä jotka jää muistiin koska moni biisi tuntuu aina kovin tutulta ja niitä osaa laulaa mukana mutta en vaan tykkää niistä. Princen popkorva saattaa ollakin kultaa mutta miehen toinen puoli on se kiinnostavampi. Ja yli tunti vähemmän innostavaa prinssiä on liikaa.

Prince & the New Power Generation – Love Symbol Album 3,5
Tää taas tuntuu heti alkuun siltä että toimii vaan toimimistaan. Blue Lightin reggae on tylsä ja siitä alkaa keskilevyn syvänne joka ei oo varsinaisesti huonointa Princee muttei oikein tarjoilekaan mitään. Pikkuhiljaa meininki lähtee siitä taas nousemaan ja albumin loppupää on jo oopperatason eeppisyyttä. Kokonaisuutena epätasanen eikä kultaa mutta hyvä alku, menettelevä keskiosa ja vahva loppu paikkaa.

Pulp – This Is Hardcore 4
Kuulostaa isoimpina hetkinään Bowielta mutta hyvällä tavalla. Onhan Pulpissa aina ollu pienet taidekahvilakierteet mutta nyt ne pääsee myös vapaasti aaltoilemaan.

Red Hot Chili Peppers – One Hot Minute 4
Oon ehdottomasti siinä vääräuskosten kelkassa jotka tykkää tästä kovasti vaikka bändi onkin irtisanoutunu levystä. Levyä kuunnellessa kyllä on helppo olla sitä mieltä että tätä ei kannattaskaan pitää Chili Peppers-levynä. Frusciante korvautu Jane’s Addiction-kitaristi Dave Navarrolla joka on sekä metallimpi että psykedeelisempi tekijä. Lauluihin ilmestyy jopa reilullakin kädellä efektejä ja yleinen letkeys antaa paljon tilaa raskaammalle riffittelylle kun taas basso koittaa pitää funkkia yllä. Lempparihetkiä on lapsikuoro, efektoitu vauvanitku, bassosoolo, tunnelmalliset c-osiot kaaoksen keskellä, Flean epälaulusuoritukset, muistobiisi Cobainille ja yleinen psykedelia. Temaattisesti lätty on pari askelta edellistä synkempi ja tummempi. Tai no kai se riippuu siitä miten kokee addiktiot ja ahdistukset ja sen semmoset. Levy jonka kuuntelusta oikeesti nautin.

Red Hot Chili Peppers – Californication 3
Uus popmelodinen kausi. Muutama tehokas hittibiisi ja kummallisia funkpyrähdyksiä. Frusciante käy nahanluomiskamppailua palattuaan ekaa kertaa bändiin ja vie soittoonsa simppelimmäks ja melodisemmaks.
Sinkkubiisien ja muitten biisien välillä on ainakin mun päässä iso ero niinkun ne ois eri levyiltä. Tää muodostuu nyt kuuntelukokemuksen ongelmaks. Tutuin materiaali on liian tuttua että siitä sais mitään irti ja toinen puoli matskusta tuntuu liian usein vaan pätevältä täytematskulta. Ehkä bändistä oli vaan tullu vanha.

Sylvian, David – Secrets of the Beehive 4
Niin maagisen ajattoman kuulosta että on varmaan tehty naapuritodellisuudessa maailmanlopun jälkeen. Akustiset soittimet vie herkkää epäfolkkia. Japanilaisen Ryuichi Sakamoton maalailu ei ainakaan heikennä levyn tehoo.

David Sylvian / Holger Czukay – Flux + Mutability 3,5
Pari 17-21 minuuttista ambienttia vuodelta 1989. Can-mies Czukayn vetovastuulla pyörivä Flux on kiinnostavampi, siinä sentään jotain tapahtuu. Sylvian jatkaa siitä suoraan huomaamatta Mutabilityllä joka on hienon pysähtynyttä maisemaa.

Taj Mahal – The Natch’l Blues 3,5
Taj Mahal on hauska moniosaajabluusmies, resonaattorikitara ja huuliharppu kun taittuu laulun ohessa hyvin. En vaan taas löydä mitään tekijää joka nostas tän vaan kivan ja ihan hyvän yläpuolelle. Hassua on että lätty alkaa melkein folkbluussina ja viimesellä raidalla onkin jo aika rockmeno ja puhaltimet mukana.

The Verve – Urban Hymns 3
Hankala sekamelska bändin hajottua ja kasauduttua uudestaan. Alotusraita on ikivihreeks muotoutunu Bitter Sweet Symphony joka on ihan jees muttei sitä vaan jaksa kuunnella enää. Loppulevy roiskii vaikutteita olan takaa tasapainoillen bändin vanhan psykeshoegazen ja uukakkosareenarockin välissä. Osa biiseistä on peräsin jostain aikain alkuhämärästä. Vois olla ja onkin hetkittäin hyvää musaa mutta kyllä tää toinen elämä on selvästi hankala tsäänssi.

Waltari – Torcha! 3,5
Waltari on viihdyttävä. Skifikuvasto, deathmetal, funk ja ihan mikä vaan muukin sulassa epäsovussa. Tykkään ideasta mutta joku tässä konseptissa, jossa joka biisissä pitää olla eri genre popmetallin kaverina, tekee tän kuuntelemisesta vähemmän kivaa.

Waltari – Big Bang 3
Waltarihan on nyt yhtäkkiä melkein normaalibändi jonka tunneskaala vaan heiluu deathmetallin ja heviballadin välillä. Kunnes loppulätty kaivaa mukakummallisuuksia hatusta.

Waltari – Radium Round 2,5
Onhan se lyhyen hetken ihan hauskaa taas.

Williams, Robbie – Sing When You’re Winning 3
Parhaimmillaan Robbie on hyvää taustamusaa. Ei ärsytä eikä edes ihan kyllästytä.