Kuuntelupäiväkirja viikko 26

Eläin – 2000 Deluxe 3,5
Uugeesuuntasen indien hyvät ja huonot puolet kätevässä paketissa. Kivaa levotonta kohkausenergiaa joka tuntuu syövän esim. biisinkirjotushaluja. Onnistuu myös yhdistämään sympaattisen samaistuttavan arkirealismin ja insideläpät kovin sotkusella tavalla.

Howard, Ben – Every Kingdom 3,5
Howard on monelta osin lupaava ja vakuuttavakin tekijä mutta en tiedä onko hyvä juttu että musan parhaat hetket on niitä kun Howardin vokaalit ja akustinen kitara hautautuu muitten äänien alle. Tai sitten mua vaan häirittee Howardin pehmoilu.

Humanfly – Awesome Science 4
Liiankin tuntematon brittibändi kolkuttelee osuvasti stoner ja sludgen haahuilevaa kohtaamispintaa. Awesome Science kuulostaa kamalta joka ois ainakin ilmestymisvuonnaan 2013 soida vaikka Mastodonin lämppärinä ja mikäli pääesiintyjällä ois kovasti huono päivä niin kuulija joutus miettii että kumpi näistä olikaan kovempi. Mastodon-kopio Humanfly ei onneks oo, esim. siinä missä Mastodon luottaa loputtomaan riffittelykykyynsä, nojaa Humanfly enemmän (kylläkin varsin riffittelevään) psykedeliaan.

London, Julie – Julie Is Her Name 4
Londonin debyytti vuodelta 1955 on ihan parhaita jazzballadilevyjä. Syynä on sekä Londonin messevän matalahko ja väkevän tunnelmallinen ääni että säestys joka hoituu pelkän kitaran ja basson toimesta. Moinen atmosfäärimaximalismi on aina ollu liian vähällä käytöllä. Huomattavasti iskevämpää kun 90% ajan tuotoksista.

London, Julie – Lonely Girl 4,5
Julie London vaan parantaa mikäli mahdollista. Londonin tuleva mies ja tuottaja Bobby Troup on ilmeisesti tajunnu että edellisen levyn bassokin oli vähän liikaa joten nyt Londonia säestää vaan kitara. Ja sehän vasta toimiikin. Lisäks levyllä on vähän Sinatra-hengessä teema kun kaikki sille valikoidut biisit fiilistelee vähemmän yllättäen yksinäisyyttä. Yks täydellisimpiä ajanpysäytyslättyjä pitkään aikaan.

London, Julie – Calendar Girl 3,5
Kolmannella levyllään Londonia säestää jo ihan orkesteri toisin kun kahdella ensimmäisellä. London on edelleen hyvä laulaja muttei niin tehokkaasti valokeilassa. Calendar Girlin konsepti on todella riemastuttava: yks biisi omistettu jokaiselle kuukaudelle plus Thirteenth Month-kappale.

Reed, Lou – The Raven 2,5
Taas yks levy jonka syntyhistoria menee suurinpiirtein niin että taiteilija inspiroituu toisesta taiteilijasta, haluaa hypätä oman osaamisalueensa ulkopuolelle ja tehdä (yleensä) teatteria ja siitä sotkusta kehkeytyy loppuviimeks myös musiikkituotos. Tällä kertaa Lou Reed inspiroitu Edgar Allan Poesta. Ikävän tyypillistä näille monialaprokkiksille on että mahdollisesti mikään osa-alue ei oo priimaa mutta ainakin musiikki on saanu ottaa iskua. Se tuntuu olevan pääosin puolipuhuttua randomimprovisaatioo mikä vois olla hyväkin juttu mut tuntuu nyt keskinkertaselta taustamusiikilta. Kaks biisiä on Reedin vanhoja jotka on haluttu jostain syystä sotkee tarpeettomasti tähänkin prokkikseen. Sitten on sekin juttu että levyllä kasapäin vierailijoita vokaaleissa höpisemässä. Lou Reed juttelemassa kummallisia pitäs olla hyvä mutta nyt niin Reed kun käytännössä kaikki muutkin musailijat on kovin tylsiä eikä vangitse kun minuutiks. Näyttelijät Willem Dafoe ja Steve Buscemi vetää yhden kovan suorituksen mieheen.

Sonic Youth – Washing Machine 4,5
Nyt kun Sonic Youth on ehtiny jo jokusen levyn julkasee isommalle lafkalle niin pahin menestyskrapula alkaa hellittää. Sen takia tai siitä huolimatta vuoden 1995 Washing Machine muutenkin jo kovan diskografian parempaa päätyä ja koska se on just sopivassa taitekohdassa niin se ennakoi jo bändin loppuaikain taivaallisen uneliasta eetosta. Ristiriitaset melodiat, pari kaaokseen karkausaltista kitaraa ja kolmen vokalistin kaikkeenkykenevä tekeminen on huumaavaa. Yhä uudestaan basso ja rummut koittaa epätoivosesti pitää homman kasassa kun kitarat miekkailee särömeressä. Just oikeella hetkellä ne löytää sulosointuja ja eteerisiä melodioita ettei epätoivo niele herkempää kuulijaa. Little Trouble Girl keventää tunnelmaa hetkellisesti musiikin suhteen mutta traumafiilistelee lahjakkaasti. Levyn lopettaa melkein parikytminuuttinen The Diamond Sea joka voi hyvinkin olla ilmestymisvuotensa kovin biisi. Se itse biisikin on hyvää elämän haihattelua mutta varsinainen voitto on raidan haahuiluosio. Erityisen ihanaa on että Sonic Youth ottaa ensin pikkuhaahuilun, sitten palaa varsinaiseen biisiin ja vasta sen jälkeen hukuttautuu timanttimereensä pitkän kaavan kautta. Oon kyllä kuullu The Diamond Sean lukemattomia kertoja mutta vasta nyt rekisteröin yhden kitaran yoiyoi-effektin biisin alussa. Aina oppii uutta.