At the Drive-In – Vaya 4
Jälkikäteen on liiankin helppo kuulla kaikki bändin aiempi kama harjotteluna viimestä Relationship of Command-huipennusta varten. Vaya tosin oikeesti on tavallaan just sitä kun se on sitä edeltävä ep. Yhtenevä tän epn ja tulevan Lpn soundi ei sentään oo, mikä tosiaan alleviivaa myös tulevaa äkillistä muutosta. Vayalla bändi kuulostaa todella hyvältä posthardcoreporukalta mutta kuitenkin normaalilta sellaselta. Soitossa on naurettava määrä hienoja yksityskohtia jotka menee helposti ohi jos niihin ei tajua keskittyä. Vaya ei oo samalla tavalla upee kun sittemmin tuleva uran huipennus mutta loistava ep/mini-Lp-mittanen pikkuihme.
At the Drive-In – Relationship of Command 5
Kun jo valmiiks kova bändi ei hylkää tekemistään mutta pohjaa siihen lähes täydellisen poplevyn. No pop on oikeesti sinänsä kaukana mutta levyltä löytyy sinkkumatskua, tulisia tykityksiä, slowareita ja kaikkee mitä klassikolta voi haluta. Tajunnanvirtalyriikka vaan lisää ajattomuutta. Ja soitossa taas aivan naurettava määrä hienoo tekemistä jota ihmiskunta ei keskimäärin oo huomannu. Ja yhellä biisillä mukana kohkauksessa Iggy Pop. Tää on rokkia jossa annetaan palaa eikä klikkiä tunneta.
The Beatnuts – Stone Crazy 3,5
Sekavaa tekemistä. Beatnuts on itekin hyvin ylpee biiteistään ja myöntää olevansa räpin puolella keskivertosuoritus. Rehellisyys on tietenkin hienoo mutta ehkä ottaisin mielummin sitä hyvää räppiä siihen vielä päälle. Biitit kyllä pääsääntösesti iskee.
The Beatnuts – A Musical Massacre 3
Edelleen biitit lyö ja paikoin ois kannattanu melkein jättää ne instrumentaaleiks. Mutta eihän sekoilua lukuunottamatta räpit ollukaan koskaan näillä se juttu. Biitit on muuten keskimäärin sitä parempia mitä enemmän niissä on lattariasioita. Ja levy on tietenkin ylipitkä.
Billy Paul – 360 Degrees of Billy Paul 3,5
Mulla on vähän sellanen olo että tän levyn pelastus on tää vuoden 1972 soultuotanto joka jousineen ja kevyine psykekaikuineen on aika messevä. Tuottajapari Kenny Gamble ja Leon Huff myös säveltää puolet kaikesta matskusta ja loppu lainaillaan esimerkiks Carole Kingiltä ja Elton Johnilta. Ilman kaikkia krumeluureja en oikein tiedä kuinka iskis.
Collins, Edwyn – Gorgeous George 4,5
Collinsin kitaratyöskentely on aivan ihanaa. Sekin jo riittäs. Mut Collins tekee myös hienoja biisejä. Se kaikki ois jo oikein hyvä. Mutta Collins tekee vielä loistavasti toimivan levyn joka jaksaa yllättää ja ihastuttaa. Brittiläinen hienostuneisuus ja nokkavuus plus eurooppalaisen vaihtoehtorockin kulta-aika.
Collins, Edwyn – Understated 3,5
Taidan kerrankin valittaa turhasta. Collins on nimittäin myöhemmillä päivilläänkin luonnollisesti hyvä muttei vaan iske ihan samallailla.
Marty Stuart & His Fabulous Superlatives – Live at the Ryman 4
Marty on soittanu esimerkiks Johnny Cashin bändissä ja tehny muutenkin koko elämänsä kantripuolen musahommia joten tää vuoden 2006 live kantripyhättö Ryman Auditoriumista kuulostaakin siltä että yleisö on tullu kattomaan legendaa. Seittemänhenkisen bändin bluegrassveivaus on niin ihanaa että ois väärin valittaa mistään.
Tankian, Serj – Imperfect Harmonies 3
Oon tainnu aliarvioida System of a Down-miehen soolokaman. Tää ei oo juurikaan vähemmän kiinnostavaa kun mihin bändi oli menossa. Mikä ei välttämättä oo hirvittävä kohteliaisuus. Tankianin soolokama häviää ehkä selvimmin sillä että lyriikat on aiemman tajunnanvirran sijaan aika suoraa politiikkaa. Ja se avohoitoenergia puuttuu johon bändi pääsee.
Wonder, Stevie – Hotter Than July 3
Discopophöttö uhkaa aina kulman takana mutta Wonder selviää yllättävän hyvin. Stevie osaa kuulostaa aurinkoiselta vaikka huutais kokeneensa vääryyttä. Mukana myös hassuhko Marley-coverimukaelma.