The Chambers Brothers – The Time Has Come 4
Soulveljekset vuonna -67 lyö tuulta purjeisiin. Ei ihan standardimeno. Kymmenestä raidasta puolet on jotakuinkin omaa tekoo mikä ei sekään oo itestäänselvyys. Ite 11-minuuttinen nimibiisi on melkein liiankin suuriin mittoihin kasvanu kulttiteos. Se ei oikeesti yhdistä psykeprogee ja funksoulia avaruutta ja aikaa halkovasti niinku monet sekavat kielet väittää mutta sen meno on kyllä mainio ja kaikujen, feedbackin ja fuzzkitaran yhdistelmä hellii sielua. Ja se tiktak-lehmänkello, aijai. Se on siis kuitenkin kaikki tekijät huomioiden julkasuvuotensa rohkeimmasta päästä.
Lotus Eaters – Mind Control for Infants 3,5
Pääasiassa laitapuolen metalli-ihmeissä uraa tehneitten Aaron Turnerin, Stephen O’Malleyn ja James Plotkinin drone/ambient-ihmettely. Tunti seesteisiä, vähäeleisiä akustisia kitaroita, kesäisen keveitä syna-aaltoja ja paljon hämyä. Lipuu ehkä vähän liikaa tausta-ambienssiks mutta oikein hyvä. Metallimiesten pitäs fiilistellä enemmänkin.
Pet Shop Boys – Fundamental 4
Synkkyyttä, minimalismin kaihoo, tukahdutettua raivoo ja maailmanlopun bileet. Tekeepäs synapoppareille usein hyvää vähän häröillä. Monasti tää on lähes parasta Pet Shop Boyssia mitä on tullu vastaan.
Pet Shop Boys – Electric 4,5
Mikä on kun tuntuu vaan paranevan vuosi vuodelta tää duo? Tää on just sitä musaa mitä mä haluisin hämärällä klubilla kuulla. Sopivan mystisesti (paha)enteistä ja tanssittavaa ja enkelivokaalit selittämässä eriskummallisia asioita. Ainakin sietäs voittaa seuraava sukupolvi puolelleen vaikka kasarijunnut oiskin jo turvallisesti kotiutumassa Espanjaan. Mukana myös Springsteen-coveri ja räppäri.
Presley, Elvis – Elvis Presley 4
Alkuperäsen kesto on semmonen 28 minuuttia joka on aika kivan napakka. Ei se turhaan sitten kuitenkaan ollu arvossaan. Uudelleenjulkasu lisää kuus raitaa menestyssinkuilta mikä hämärtää kokonaiskuvaa.
Presley, Elvis – Elvis 3,5
Uutta on se että nauhotus tapahtu käytännössä vasta kun Elviksen eka levy oli menestyny hienosti, sillehän taas oli kasailtu biisejä jotka oli nauhotettu puolentoista vuoden aikana. Nyt homma on tosiaan paketissa kolmen päivän nauhotussessioiden jälkeen. Niinpä tällä lätyllä ei oo miehen tunnetuinta kamaa. Onhan tää musiikillisesti sitä sama musaa kun ekakin mutta isku jää vaisummaks.
Uusivirta, Olavi – Me Ei Kuolla Koskaan 2,5
Ehkä Olavi tai sen musiikki ei kuolekaan. Ihan vaan koska sattu olemaan oikeessa kohti historiaa uhraamassa nimensä suomenkieliselle rockille. Helppo on vähemmänkin kyynisen ihmisen kuulla tässä ainakin palava halu osua vuosituhannen alun rockaaltoon ja peinteisesti Suomessa on aallon kärjessä voinu laittaa lyriikaks mitä vaan. Hetkittäin meinaa ihan toimiakin. Useemmin havahdun yhtäkkiä ettei tää ookaan Apulantaa. Mun henkilökohtanen epäuskon raja ylittyy pianoballadissa. Levyn jälkeisessä Emma-Gaalassa Olavi hävis vuoden miessolistin pystin Kari Tapiolle. Kertoo joko aikakaudesta tai ehkä jostain muusta.
Uusivirta, Olavi – Minä Olen Hullu 2,5
Et oo. Avausraita Löysäläisen Laulu kuulostaa coverilta, niin selvästi parempi se on seuraavia raitoja. Uusaaltokopiointi menee siinä putkeen. Oisko Olavi sukupolvensa Ismo Alanko erilaisista lähtökohdista huolimatta? Plus lyriikat on taas arvottu tikkataululla.
Uusivirta, Olavi – Preeria 3
Onko se vaan sitä että valtavirta indiestyy vai riivaako Olavia muuten vaan taiteellisuuspuuska kun lyriikasta ei meinaa ottaa mitään tolkkua? Se tosin on ehkä viihdyttävintä levyllä. Musat on pöllitty ihan hyvässä yhteisymmärryksessä kasarin alusta.
Uusivirta, Olavi – Ikuiset Lapset 3
Olavi voittaa paljon sillä että on tai leikkii ikuista teiniä. Semmonen nimetön elämän himo on aika hellyttävää. Eikä siinä, kylhän tekeminen ihan toimii ja Timo Kämäräisen kitara/tuotantopreesens tekee hyvää.