Kuuntelupäiväkirja viikko 3

Hector – Varjot ja Lakanat 3,5
Hector saa paljon anteeks sillä et sen juttuja jaksaa pääsääntösesti kuunnella. Ei sillä että ois ees niin kauheesti anteeksannettavaa. On Dylanit kiitettävästi kopsattu.

Hurriganes – Crazy Days 3
Ganes goes pop. Virallisen stoorin mukaan se ei johdu siitä että kitaristi vaihtuu astetta hepposemmaks joten jääköön se aspekti mysteeriks. Kaks Cissen mutisemaa slovarikoveria on kaapattu mukaan kera yhden geneerisen Chuck Berry-renkutuksen mutta muuten pääpaino pelottavasti siirtyy ihan omalle kamalle. On siis aika myöntää että sillä ei tehdä kovin upeeta jälkee. I Can’t Get the Feeling heittää ehkä ihan jees pikkuproget kehiin mutta tämmöstä toisen sukupolven Hurriganes-kuuntelijaa lämmittää eniten Bye Bye Birdie koska se on enemmän sitä vanhaa kunnon ränttätänttää. Niin ja Chinatown idioottimaisine alkuineen on ihan hauska. Mut se on si aikalailla siinä.

Mashina Vremeni – Chasy i Znaki 3,5
Bändin 30w-kiertueelle ehtiny lätty on kovin tuttu ja turvallinen, suomalaisittain sellasta hyvää iskelmärockia mikä tietenkin kuulostaa itessään jo mahdottomalta. Edelleen jokaista ”oho täähän toimii upeesti”-hetkee kohti on yks plaah-hetki.

Mashina Vremeni – Mesto, Gde Svet 3,5
Uus vuosituhat, uus kiipparisti, uudet kujeet. Studio on nyt soittimena ja biisien ei oo tarkotuskaan olla sellasenaan livekelposia. Pääjehu Andrei Makarevichin biisit hengittää monin paikoin uutta tuoretta ilmaa, uuden kiipparisti Andrei Derzhavinin eeppisempi sävellys toimii hienosti kun taas kitaristi Jevgeni Marguliksen pari bluesboogiee sotkee tylsyydellään flowta ja myös hieman basisti Aleksandr Kutikovin ainokainen. Sieltä parhaasta päästä Mashina Vremeniä vaikka jättää myös kelpoannoksen parantamisen varaa.

Mashina Vremeni – Mashinalno 2,5
Tavallaan 35-vuotis juhlalevy ja summaa aika hyvin miltä Mashina Vremenin kuuntelu monesti tuntuu. Kuten siis nytkin. Eli suurinpiirtein aamupurojen sokkotestiltä jossa moni hujahtaa ohi olankohautuksella, osassa on kiinnostavia sivumakuja ja sillon tällön joku tuntuu olennaiselta. Paitsi että nyt juhlavuonna ei oo juurikaan kiinnostavaa sisältöö.

Sharrock, Linda & Watson, Eric – Listen to the Night 4
Eric Watson soittaa pianoo ja Linda Sharrock (Sonnyn exä) laulaa. Ei mitään muita ääniä. Seittemästä biisistä kolme on omasta kynästä ja ne onkin ne parhaat vaikka koko 35-minuuttinen lätty onkin messevää tupakansavun ja viskin makusta yökapakkajazzia. Watson soittaa kautta linjan alleviivatun vähäeleisesti kun taas Linda väläyttää kerran aiemminkin mutta vasta päätösraita The Bystanderissä latailee mieletöntä vokaalitykittelyä. Oisin halunnu lisää allout-osastoo vaikka standardien kustannuksella mutta näinkin on jo hyvä.

Solefald – Red for Fire: An Icelandic Odyssey Part I 3,5
Norjan bläkkiksen jälkimainingeissa tulee kyllä hienoja bändejä tukuittain jotka ymmärtää raskaan musan päälle mutta omaa yleensä myös jonkun kakkoskulman. Solefaldilla se on mytologinen höttö. Ite jadajada ei oo musta niin kiinnostavaa mutta se saa Solefaldin mukavasti luomaan erilaisia tunnelmia ja suuntia. Ei klassikoks asti tietenkään mutta käypä välipala.

Western Addiction – Cognicide 3,5
Punk on kuollu. Hc vähintään yhtä paljon. Silti se vielä nykyvuosituhannellakin voi maistua hyvältä. Ei Western Addictionilla mitään uutta tai edes ihmeellistä oo mut kaikki palikat on oikeessa järjestyksessä. Vähän niinku kenossa.

Williams, Kathryn – Old Low Light 4
En tiedä elääkö kaikki samassa todellisuudessa kun mää mutta mulle tää on ainakin just sitä mitä keskimäärin kaikki nykynaisfolkkarit koittaa tehdä osumatta kunnolla maaliin.