Bootsy’s Rubber Band – Stretchin’ Out in Bootsy’s Rubber Band 4
Voishan sitä aatella että koska miehistö on P-Funk-vakiokamaa niin ei voi mennä mettään mutta on meillä tarpeeks silti esimerkkejä siitä kuinka vahvan kollektiivin sooloilevammat ilmentymät ei sitten toimikaan ollenkaan. Bootsy sen sijaan on väkevä ilmestys. P-Funk-tähti George Clinton häärää vaan tuotantopuolella mikä on jotenkin kovin freesin kuulosta. Yks aika äkkiä korviin pistävä asia on että Bootsy suoriutuu slowareista kohtuuttoman hyvin. Ei sillä ettei mies ois muutenkin groovekuningas. On tää naurettavaa miten hyvää P-funkkamaa on haudattu kollektiivin jäsenten soololevyillekin. 70-luvulla taatusti yks maailman laadukkaimmista musantekijäporukoista huomioiden hullun määrän julkasuja. Vaikkakin sivuhuomiona ois ollu outoo antaa Bootsyn levyjen rikkoo kova linja.
Boredoms – Pop Tatari 4
Japanilainen noise on lukuisallakin mittarilla yks maailman hienoimpia musaskenejä. Boredoms on sen synnyttämä ja näissä yleisesti tunnetuissa muodoissaan jotakuinkin popversio skenestä. Onnistuu välittämään juuriensa hulluuden, vaaran ja järjettömyyden. Yks biisi on varmasti jonkinmoinen anticoveri Fever-balladista.
Boredoms – Super Roots 6 3
Kuuntelee kenties äitimaan sykettä? Tää yli tunnin lätty on kasa erilaisia ja eri keinoin toteutettuja pulssia muistuttavia raitoja. Kesti aikansa tajuta että usein jopa ambientin ja dronen rajoilla häilyvä musisointi on aika veikee ja sanoinkuvailematon tapa kuvata jotain. Se vaan kysyy aikaa, kärsivällisyyttä ja kohtuutonta keskittymistä.
Foo Fighters – The Colour And the Shape 4
Olipa kerran aika että Dave Grohl oli vastuussa ihan laadukkaasta tavarasta. Se loppuu aikalailla tähän levyyn. Mutta nyt Grohl kuitenkin huutaa hyvin ja musiikissa on jotain rosoo. Yks kohtuullinen onnistuminen yksin ja nyt toinen bändillä.
Foo Fighters – There Is Nothing Left to Lose 3
Anto aiemmin yllättävän vähän merkkejä siitä kuinka lepsuks touhu on menossa. Ja nyt on saavuttu. Ehkä syypää on pitkittyny bändisoitto vaikka sitäkin on vähän vaikee uskoo. Ei avausraita Stacked Actorsin quirossa oo vielä mitään vikaa ja siinä räimekin vielä toimii. Mutta lähes kautta linjan meno tuntuu joko vanhan tylsähköltä toistolta tai halvennukselta. Hyvä jos ei ollu mitään hävittävää koska muuten ois otettu lukua.
Nordine, Ken – Passion in the Desert 4
Ken Nordine on yks legendaarisimpia vaikkakin harmillisen unohdettuja musamaailman kertojia. Tällä tekeleellä Nordine lukee Honore de Balzacin viihdyttävä hämmentävää novellia. Mukana fiilistelee jazzbasisti ja -pianisti. Aivan hemsveetin tunnelmallista.
Parliament – Mothership Connection 4,5
Umpikahjoo avaruusfunkkia. Verrattuna yleisgroovaavaan musiikkiin tää gruuvaa aivan liian hyvin.
Teddy Phillips And His Orchestra with the Jack Halloran Choir / Nordine, Ken – Concert in the Sky 3
Jazzia ja vanhaa poppia tai kuten levyn juontajana toimiva Ken Nordine sanoo että kyseessä on tribuutti eilispäivän musiikillisille suuruuksille. Vuonna 1957. Siinä mennään sitten se viitisentoista lyhyttä numeroo Nordinen lyhyillä välispiikeillä. Kai tää jonkinmoinen uni on olevinaan.
Superfamily – Back in Paris 4
Ei missään nimessä nerokasta mutta pidän pienistä ratkasuista joita tulee säkkikaupalla. Pohjosmaisen pophulluuden nerokasta laitaa. Kun et oikein ikinä tiedä oisko musa pop vai rock niin se on jo hyvä asia.
Ventilator – Ventilator 3,5
Kolmen tanskalaisen jazzihmettelyä.