Bootsy’s Rubber Band – Ahhh… The Name Is Bootsy, Baby! 4
Saattaa vetää b-puolella pohjat slowareissa. Munchies for Your Love vois olla kovin P-funkslowari tai siltä se ainakin tuntuu aina sen soidessa täydessä vauhdissaan. Kokonaisuus alkaa vähän rakoilla. Esimerkiks intro kestää 7 minuuttia lähinnä toivottaen Bootsyn tervetulleeks. No vaikeehan siitä on eri mieltäkään olla.
Deltron 3030 – Deltron 3030 4,5
Hiphopparhautta.
Foo Fighters – Echoes, Silence, Patience & Grace 2,5
Sotkee kuulemma osaamisensa molemmat puolet yhdelle levylle. Kukkua kanssa. Dave Grohl on vaan tullu vanhaks. Ihan sinänsä freesiä ettei tarvi kokoaikasesti koittaa innostua setärockista. Sitä helpommalla tietenkin pääsee muutenkin mitä vähemmän tarvii väkisin koittaa innostua mistään. Joten tääkin ihan kohtalaisen ookoolätty kannattaa vaihtaa soittimesta johonkin vähän nappaavampaan.
Foo Fighters – Wasting Light 3
Kuinka freesiltä voikaan tehokkaan geneerinen tekeminen kuulostaa! Kertoo siitä kuinka syvissä vesissä bändi ui. Pohjimmiltaan tässä on kuitenkin kasa biisejä jotka on tehty jo monta kertaa ennenkin samojen tyyppien toimesta. Nyt ne toki on melkein studiolivee analoginauhotuksella mikä ainakin paperilla kuulostaa plussalta.
Funkadelic – Hardcore Jollies 3,5
Nimibiisi on viisminuuttinen kitarasoolo. Vähän kyseenalanen veto heittää levylle liveveto jo aiemmin levytetystä Cosmic Slop-biisistä mutta ei siitäkään jaksais oikein kiukutella kun se on niin hyvä otatus ja esittelee 18-vuotiaan kitaristin Michael Hamptonin tykittelemässä pari messevää sooloo. Levy on omistettu maailman kitaristeille. Ja se on ihan paikallaan kun Funkadelicin kitaristit oli kuitenkin 70-luvulla suorin ja selvin Hendrixin perinnön jatkaja. Siihen nähden vois toivoo vähän enemmänkin kitaroita vaikka on sinne kai yks pitempi soolo eksyny näitten lisäks. Fuzzfunkista päästään useemmin kuitenkin psykesoulin pyörteisiin.
Jobim, Antônio Carlos – Stone Flower 4
On semmosta perinteistä bossaa ja sitten on pienorkesteriteosta ja bossan uudelleenkeksimistä. Jobimin sävellyksissä on välillä aika vivahteikasta taikaa kuten vaikka bossafreakoutiin pyrkivässä God And the Devil in the Land of the Sunissa ja lisäks Jobim tekee kummallisia asioita sähköpianolla. Reiluun puoleen tuntiin paljon enemmän ihmeteltävää kun bossanovan kuninkaalta odottas. Sitten se levyn hulluin ihmetyksen aihe – yli 7 minuuttia eli yli neljännes levystä menee Jobimilla Ary Barroson Brazil-samban parissa joka kattelee tiukasti taustapeiliin.
Nordine, Ken – Word Jazz 4,5
Nordine tavottaa Word Jazzilla jotain suurta. Nordinella on maailman paras kertojan ääni ja se tarinoi levyllisen kun taustalla häärää muutama jazzari. Nordinen stoorit on aika syvälläkin ihmispsyykkeessä uivia eikä näennäisestä rentoudestaan huolimatta oo kevyimmästä päästä. Musa on lähinnä taustajuttu, kokonaisuus huima.
Nordine, Ken – Son of Word Jazz 4,5
Melko samankaltasella porukalla kun alkuperänen Word Jazzkin. Tää ei tavallaan oo selvin kakkososa sille. Tarinat on lyhyempiä, jokseenkin vähemmän kerronnallisia ja muistuttaa vähän enemmän absurdeja kirjailijoita. Nordine vaikkapa haastattelee alieneita, jauhaa purkkaa ja purkasta, tuijottaa numeroita, sättii oikeeta kättään rumuudesta ja sitä rataa. Look hands, no mom! Nää kaks Word Jazz-lättyä on loistava kaksikko. Tarpeeks erityylisiä samalla voittavalla idealla.
Viola – Wonderabilia 3
Tästä indiepopista tulee heti vähän omaleimasempaa sillä että siihen sotketaan tanssimusaa. Vähän ei vaan riitä kovin pitkälle.