Avantasia – The Mystery of Time 3
Saksalaista metallioopperaa. Viktoriaanisen ajan tiedettä, taidetta, aikaa, Jumalaa ja ties mitä pyörii tässä tarinassa jossa kaheksan hahmoo (jokaisella oma laulaja) purkaa stooria niille jotka jaksaa siihen keskittyä. Musa on eeppisen vauhdikasta metallia korkeelta ja kovaa ja sinfonisilla mausteilla. Sinfonisemmat hetket tuntuu tyhjäkäynniltä, rauhallisemmat biisit turhilta ja menevämmissä kohdissa meinaa hetkittäin innostua kun ollaan lähempänä Avantasian takapiru Tobias Sammetin päätyötä Edguy-powermetalbändissä. Kokonaisuus tietenkin on tasapainosen toimiva jos siitä jaksaa innostua. Satunnaiskuuntelijan kannalta albumin tunnin kesto on armollinen, näillä kirjailijaa emuloivilla säveltäjillä kun huomattavasti pitemmätkään möhkäleet ei oo harvinaisia.
Ayreon – 01011001 3
Tällä kertaa hollantilainen moderni progeseppä Arjen Anthony Lucassen on kasannu tuplalevyn 17 laulajalla ja ties kuinka laajalla soittajakatraalla. 100 minuuttia progeskifioopperaa on kunniotettava suoritus vaikkei ehkä kosketakkaan tätä kuulijaa. Maailma jossa tämmöset hullun luomisvoimaset yksilöt ei vaan tekis just sitä mitä ne haluaa ei ois elämisen arvonen.
Cooder, Ry – Bop Till You Drop 3,5
Cooder soittaa rhythm and bluesia ja rock and rollia. Mikä on todennäkösyys että pääedustettuna on just kaks and-sanan sisältävää genree? Se miten Cooder käsittelee lähdemateriaalinsa on mestarillista. 50/60-lukujen matsku vuodelta 1979 kuulostaa ajattomalta. Cooderin yks ainoo originaali siellä välissäkin svengaa niin naurettavan kovaa.
Cooder, Ry – Get Rhythm 3,5
Cooder rytmien kimpussa? Svengi on taas kohillaan mutta sehän ei oo ikinä ollu Cooderin heikkoja puolia. Elviksen tunnetuks tekemä All Shook Up on hauska esimerkki Cooderin taidosta hallita melkein mikä vaan materiaali omintakeisesti. Jälleen kerran Ry Cooder on hyvä muttei tavota mun sydäntä.
The Gathering – Mandylion 3
The Gatheringilla on kyllä hyvä idea. Soittaa goottidoommetallia ja olla vapaa liikkumaan siinäkin jokaiseen mukavan tuntuseen suuntaan siinä määrin että progekskin voi syyttää ja koska 1995 örinät ja huudotkin oli niin kuultu niin vokaaleja hoitaa kauniilla ja voimakkaalla äänellä Anneke van Giersbergen. Tykkään ajatuksesta, en juurikaan jaksa kuunnella.
The Gathering – How to Measure a Planet 4
Hollantilaiset vetäsee toisen kitaristinsa lähdön myötä varsinaisen ässän täysin puskasta. Metalliuskottava ja naisvoksunen bändi hyppää jonnekin triphopin, shoegazen, ambientin, elektronisen musan ja postmetallin ristipaineeseen eikä hetkeekään mitenkään epäröiden vaan aivan sokeen hullusti tekemiseensä uskoen, tää tuplalätty kun kestää melkein pari tuntia. Ja jos biisit ei muutenkaan oo lyhyemmästä päästä niin päätösnimibiisi on vähintään lähellä olla koko ysärivaihtoehtomusiikin rohkein raita 28 ja puolen minuutin kestollaan vaikkei ookaan levyn paras.
Parker, Evan – Boustrophedon 4,5
Oon tottunu yleensä kuulemaan fonisti Parkeria improilemassa pienellä porukalla tai ihan vaan yksin. Nyt Parker johtaakin Transatlantic Art Ensemble-nimistä 14-henkistä soittajakatrasta kun ite Parkerkin lasketaan mukaan. Aimoannos puhaltajia, pari lyömäsoittajaa, piano ja jousikvintetti. Tähtäimessä modernin härösävellyksen ja vapaan improvisaation risteytys. Tulos kuulostaa vielä paremmalta: niinkun todella hyvä nykyklassinen. Parker nojaa yleensä aikamoiseen kaaokseen joten nyt on lievästi yllättävää kuulla paljon tunnelmallisia, jopa häiriintyneen kauniita hetkiä jotka varastaa shown. Ja onnistuu se metelipuolikin. Maagista mikstuuraa. Jos pitäs taika löytää yksittäisestä raidasta niin se vois olla 13-minuuttinen Sixth Furrow.
Hasse Poulsen’s Sound of Choice – Rugby in Japan 3,5
Hasse kitaroi, mukana rumpali Lars Juul ja puhaltaja Fredrik Lundin eli ajetaan uudempaa tanskalaisjazzia. Mennessä muistetaan huudella mikkiin ja leikkiä elektroniikalla. Ihan viihdyttävää sähläystä monin paikoin, sais vaan ehkä käsitellä muotoo selkeemmin. Nyt on vaikee pitää kiinni vaikka kiinni saakin sillon tällön otettua. Tapahtuu asioita, tapahtuu toisia asioita, ne on ohi, mitäs sitten?
Julian Siegel Quartet – Urban Theme Park 4
Ois väärin sanoo että Siegelin nelikko tekee mitään uutta, erikoista tai ihmeellistä. Mutta niin kivasti näitten jazz on sekä vanhaa savusta kapakkaa että uutta viiniä lipittävää klubiatmosfääriä että on vaikee olla tykkäämättä. Miehistökin on perus kun puhaltaja Siegelin kanssa on piano, basso ja rummut ja hyvät kaikki onkin.
Stills, Stephen – Stephen Stills 4
Todella hyvänmakunen folkin, kantrin, bluussin, rockin ja soulin solmukohta. Stills on vauhdissa kun pääsee vihdoin omilleen.
Tää Stephen Stillsin debyytti on kuulemma myös maailman ainoo levy jolla soittaa sekä Jimi Hendrix että Eric Clapton vaikkakin molemmat pikkurooleissa soittamassa biisin kitarasooloo per naama. Monia muitakin tuttuja ja tuntemattomia kasvoja sivuosissa. Stillsiä on kiva kuunnella senkin takia että se on itekin pätevä soittaja kaiken muun luomisvimmansa lisäks. Black Queenissa voi vaikka nauttia Stephenin akustisen kitaran soitosta.
Stills, Stephen – Manassas 3,5
Stillsin kasaama superbändi jossa mukana on mm. The Byrdsin Chris Hillman ja monia vakiosessiokasvoja 70-luvulta kuten Al Perkins pedalsteelinsä kanssa. Tää komeus on tuplavinyyli jonka jokasella neljällä puoliskolla on löyhä musiikillinen teema: eka on lattarimausteista rockia, toka kantrinsukusta kamaa, kolmas sekamelskaa ja viimenen bluussia ja rockia. Tänään ainakaan ei räjäytä vaadittavalla tavalla tajuntaa. Onko Stills parempi vähän vähemmissä määrin vai onko lätyllä liikaa muita vaikuttajia vai onko Stills alun alkaenkaan se juttu? Jos erehdyksissään kuuntelis Manassasia vaan A- ja D-puolet niin ois aika yhtenäisen kuulonen 70-luvun rokkikokonaisuus.
Kuuntelupäiväkirja viikko 4
on 26.1.2025
with Ei kommentteja