Hugo Carvalhais Trio featuring Tim Berne – Nebulosa 3,5
Portugalilaisjazzarit on saanu haalittua mukaan fonistilegenda Tim Bernen. Levy sisältää viis osaa Nebulosa-nimettyjä biisejä ja viis muuta raitaa. Nebulosat on ehkä vähän enemmän usvaa ja avaruutta kun muut vaikkei jazzin maailmasta poistutakaan. Pianisti Gabriel Pinto turvautuu ajottain myös syntetisaattoriin ja basisti Carvalhais häröelektroniikkoihin. Rumpali Mário Costa malttaa pysyä maan pinnalla.
Dinosaur Jr. – Farm 4
Uudelleensyntyneen Dino junnun vauhti ei ota hyytyäkseen vaan ennemminkin päinvastoin. Orkkiskokoonpanon pidettyä 15 vuoden tauko Farm on kuitenkin vasta toinen levy. Bändin soitto tekee hyvää biiseille ja saa ne kuulostamaan kiinnostavammilta kun ne oikeesti onkaan. Muutama pitempi biisi tuntuu erityisen kivalta. Ja Barlown pari biisiä ois voinu jättää vaikka seuraavalle Sebadohille.
Ishish – What Should Do 3,5
Jazzkvintetti Australiasta jonka hauskuus tulee siitä että rumpalin ja basistin lisäks on vaan kolme puhaltajaa aika perinteisellä foni-trumpetti-pasuuna-
Mascis, J – Several Shades of Why 4
Aika kauan kesti saada ihan soolonimellään levy pihalle. Ja vasta akustista Mascisia kuunnellessa ehkä tajuaakin kuinka kitaravallit ei oo kaikki kaikessa. Nimittäin siihen nähden kuinka paljon on tottunu nauttimaan J:n melupopin ja leikkikitarasankaruuden sekotuksesta niin folkkinakin ilman sitä kaikkee mies toimii jopa häiritsevän hyvin.
Prince – N.E.W.S. 3,5 Improkevytjazzfuusiojamittelua Princen vetämällä kvintetillä. Neljä raitaa yks per pääilmansuunta ja jokaisella kestoo tasan 14 minuuttia. Ei aiheuta riemunkiljahduksia eikä tuskanhuutoja. Princen ottais aina mielellään raivokkaampanakin.
Robert Randolph & the Family Band – Unclassified 4
Niin soittaa Randolph pedalsteeliä että jos oisin kehdossa sattunu kuulemaan sitä oisin saattanu hurahtaa lopullisesti soittimeen. Blues, soul, gospel, tiukemmat groovet, kaikki hoituu ja toimii. Ja koko ajan hyvä meininki.
Robert Randolph & the Family Band – Colorblind 3,5
Jostain syystä pitäny saada covereita mukaan. Ehkä bändin yllättävä suosio sai muutenkin tavottelemaan isompaa areenasoundia. Perhebändi leviää vielä sillainkin että levyllä on yli kymmenen vierailijaa mikä on keskimäärin yli yks per biisi. Ilo kuuluu edelleen soitossa mutta soundin iso letkeys ei enää iske samalla lailla. Parasta Colorblindilla on yllättäen gospelnumero Jesus Is Just Alrightista vetästy vauhdikas versio jossa on kaiken kukkuraks mukana Eric Clapton. Oisko parasta mihin Clapton on tän vuosituhannen puolella koskenu?
Williams, Lucinda – Car Wheels on a Gravel Road 4,5
Vuodelta 1998 ja jo Lucindan viides lätty. Mitään leipääntymistä ei oo näköpiirissä, paremminkin rento varmuus omista kyvyistään. Williams puskee kantria jossa on just sopivasti alternativekantrin klangia että sitä ei voi paheksua. Ja sen kuunteleminen on aivan ihanaa. Suorastaan liian helppoo ja nautittavaa.
Williams, Lucinda – Good Souls Better Angels 4,5
Lucindakin vanhenee upeesti. Tuomiopäivän bluussia ja arvokkaasti fiilistelevää folkkia. Ei oo samanlaista ikääntymistä kun vaikka Dylanin sukupolvella. Folkkipuoli on vastaavaa pysähtymisen taivaallista juhlaa mutta bluesiin Lucinda löytää aika pelottaviakin, melkein industrialmetalhenkisiä sävyjä jotka vois näyttää suuntaa uudelle bluussille eikä vaan katella vanhoja hyviä päiviä kuten biisit Wakin’ Up ja Pray the Devil Back to Hell, Down Past the Bottom ja niin edelleen. Lucindan äänikin on menny vuosien saatossa hienosti ruvelle. Ja jollain ihmeen ilveellä levy kantaa koko tuntinsa. Ei vuoden 2020 levyn pitäs toimia näin hyvin.