Kuuntelupäiväkirja viikko 42

with Ei kommentteja
 Amigo, Vicente – De Mi Corazón al Aire 3,5 Amigo tuo flamencoo kohti nykyvuosituhatta. Niinpä flamencokitara laulaa totutusti vaikka mausteet vähän elää perinteisimmästä. Ei korvaa aiempia mestareita eikä oo tarkotuskaan. Hyvä sellasena kun se on. Ehkä muuten ei niin yltiömäisesti. 
 
 Amigo, Vicente – Ciudad de las Ideas 3,5 
Ei luota yksinomaa flamencokitarointiinsa. Vokalisteja, huuliharppu, lisää rytmejä, tansseja jne jne. Silti keskiössä aina Amigon flamencokitara. Hyvä moderni otanta aiheesta.   
 Les Diaboliques – Les Diaboliques 3,5 Sveitsiläinen Irene Schweizer pianossa, ranskalainen Joëlle Léandre bassossa ja britti Maggie Nicols vokaaleissa ja vapaa impro on homman nimi. Vokaalit on isoin osin joko runonlausuntaa tai äänitaidetta joita sitten soittajat tukee. Aika kiva tämmönen taidekahvilatunnelma. 
 
 Drei im Roten Kreis – 16mm 3,5 
Fonisti, rumpali ja basisti Saksasta, tähtää soundtrackin omaseen kerronnalliseen jazziin. Miksei onnistuskin siinä. Ainakin tulee tehneeks tunnelmallista hyvää jazzia. 
 
 Genrich, Ax – Wave Cut 3,5 
Guru Gurun alkuaikojen kitaristi Genrichin tulkinnassa kaikkeus on ikuinen kitaravetonen psykejami ja sehän maistuu. Tässä visiossa on hauskaa sekin miten näihin jameihin yhdistetään pienenpieniä biisinpalasia. 
 
 Guru Guru – Don’t Call Us, We Call You 3 Seitkytluvun Saksassa oli jotain perustavanlaatusen oikeella lailla sekasta. Ainakin musiikin puolella sieltä tuli liukuhihnalla oman elämänsä tohtorisykeröö. Guru Gurun sykerö on rumpali Mani Neumeier. Tää lätty on vuodelta 1973 ja viidentenä levynä alkaa just jättää alkutaipaleen taakseen. Nyt bändi soi triona joka täydentyy basistilla ja kitaristilla. Sointi on vähän niinku keskiverto 70-luvun alun rokkibändi jolta puuttuu kunnon biisit ja halu soittaakaan biisejään. Kivempaa on jamitella. Tai ehkä Guru Guru kuulostaa kiinnostuneemmalta tekemään vaan jotain kun miettimään mitä tekis. Kehiin heitellään sitten harekrishnat ja koko universumin työkalupakki. 
 
 Guru Guru – Tango Fango 3 
Mani Neumaierin ympärillä elävässä kokoonpanossa on tällä kertaa fonistikin. Krauttislattaritanssit tuntuu olevan levyn teema jos ehkä muutenkin on pyrkimys tanssittaa kansaa. Toisinaan ollaan lähempänä pirullisen groovavaa postpunkia. Ja sitten on paljon näitä Guru Gurulle tyypillisiä soitetaan-edes-jotain-hetkiä. Päätösraita on sit polkkaa ja jodlausta kunnes bändi sekoo. Tykkään tästä linjattomasta hulluttelusta mut ois tärkeempää tykätä ite musiikista. Guru Guru on niinku paras mahdollinen laivabändi. Yleisö joraa ja soitto kulkee mutta musiikki meinaa enemmän väsyttää.  
 
 Kaori Osawa & Yukari Miyazono – Archaic Smile 3,5 
Kaori pianossa ja Yukari vokaaleissa vetää duojazzimproilua. Kaheksasta raidasta kolme on lainoja rennolla otteella ja lähinnä suuntaa antavasti. Omat hengen tuotokset on aika vapaata fibailua. 
 
 Ottmar Liebert & Luna Negra – Solo Para Ti 2,5 Flamenco elää. Niin sen kuuluukin. Saksalainen Liebert pitää sitä elossa liimaamalla sitä tarramaisesti jos minkälaiseen musiikkimaisemaan. On synaa, jousia, Carlos Santana sähkökitarassa ja mitä näitä ny on. Vähän turhan hissiflamencoo noin yleisesti vaikutelmaltaan kun hukkaa vaaran tunteen lähes täysin ja keskittyy tunnelma-aspekteihin.  
 
 Mammoth Mammoth – Volume III: Hell’s Likely 3 Kun sun bändin nimi ei oo edes Mammoth vaan tuplasemmonen niin on aihetta lyödä sitten lujaa päälle. Ja sitä se sitten onkin ihan kohtuullisilla tehoilla. Bändi pitänee maailman tappiin asti tiukasti kiinni happoaikakauden bluusjyrävaihteesta. Toimis ehkä paremminkin jonain päivänä. 
 
 Verdi, Giuseppe: Macbeth 3,5 
Verdi teki Macbethin ennen kun teki suurimmat läpimurtohittioopperansa eli se on tavallaan sitä vähemmän tärkeetä alkutuotantoo. Verdi sävelsi Macbethin raivosana kautenaan jona oli lähes pakotettu rustaamaan tavaraa yötä päivää tehden 16 vuodessa 22 oopperaa. Verdin uskomaton melodinen vahvuus ei oo vielä ihan keskiössä tai sitten vaan Shakespearen Macbeth on tarinana niin iso että se tuntuu käyvän jatkuvaa taistelua Verdin musiikin kanssa siitä kumpi vie stooria eteenpäin. Sävellyksellisiä nerouksia siellä täällä mutta ne tuntuu liian usein välisoittomaisilta mitä ne monesti onkin. Hienoja hetkiä, varmasti aikanaan oiva elokuvankorvaaja mutta tänä päivänä pelkästään kuunneltuna haluais eheempää kokonaisuutta. Se kaks ja puol tuntia on kuitenkin paljon aikaa säväreitten metsästyksessä. Tai ehkä vaan missaan jotain tai oon liian pullamössökuuntelija.