Kuuntelupäiväkirja viikko 43

2-j Sort – Vnutrennij Mir 3,5
Tää venäläisräppäri on nyt selkeesti industrialin puolella. Biitit pohjilla, puhe päällä, mutta kuorrutus on väkivaltasia synoja ja kaaosta. Ja kun 2-j Sortin räpit on aina ollu enemmän rytmistä puhetta niin tosiaan kunnon hip-hopista ei (onneks?) oo kyse vaan ollaan tutussa pehmoindustrialissa kun koko maailma on unohtanu alkuperäsen kyltymättömän kaaoksen. Nopee ja peruspätevä kolme varttia.

Akosh S. Unit – Imafa 4
Akosh on unkarilainen ihmemies jonka leipälajina tuntuu olevan unkarilaisen folkin sotkeminen verrattain vapaaseen jazziin soitellen siinä mennessään kymmeniä soittimia, pääasiassa puhaltimia ja perkussioita. Välillä herra siirtyy vokaaleihinkin ja vie musiikkinsa doomkansanmusaks. Mutta aina jaksaa ilahduttaa.

Belle & Sebastian – The Boy with the Arab Strap 4
Kolmella laulajalla ja mukavalla avoimuudella tekeminen venyy ja vanuu kivasti ympäriinsä. Eikä pohjvireenä soiva söpö folkkikaan oo ollenkaan huonoo.

Isaak, Chris – Silvertone 3,5
Vaikka Isaak näyttääkin levynsä kannessa ihan liikaa Elvikseltä, niin mies haltsaa kivasti ahdistuneen kantrin ja tekee siitä helposti hahmotettavaa ja heittelee jopa rockabillytäkyjä vaikkei nyt kunnolla antaudukaan sille.

Isaak, Chris – Heart Shaped World 3
Isaak on linjansa jo valinnu/löytäny ja sitä kuuntelee oikein sujuvasti. Monin paikoin se kuulostaa hyvältä kantriahdistukselta mutta hyvin usein taustalla on peikko siitä että millon tää kaikki keikahtaa liian isoks. Ja isommassa kuvassa tulee liikaa huteja. Ja se yks loputtomiin toistettu onnistuminen ei ehkä kanna niin pitkälle.

Koskimäki, Jouni – Natura (Nihil Agit Frustra) 3
Jyväskylä Big Bandin sekä esittämä (Koskimäen kera) että tilaama työ kattaa 45 soitinta ja tunnin verran kaiken mahdollisen fuusioo. Kaks Fugue-nimistä osaa on vähemmän yllättäen fuugamuotosia eikä sekään tuu kovin puun takaa että Girl from Jyväskylä hönkii bossanovaa. Yks raita siellä välissä on jazzia, myöhemmin tulee Blues Brothers-boogierockia, vanhempaa bigbandjazzia ja torvimarssia raita per suuntaus. Näihin kaikkiin mahtuu paljon hyvää ja monipuolista perustekemistä mutta kiinnostavat hetket koittaa vasta kun Ihan Pilvee-marssi hajoo loppupuolella atomeiks ja alkaa muodostaa uusia molekyylejä. Siitä jatkava Save the Children at Last taittaa kivasti modernin klasarin ja progen välimaastoo. Sitten vielä lopettelu bigbandjazzin puolelle. Aika hyvä valiinputoojan resepti.

Kospel Zeithorn – Luikertelija 3
Soundaa siltä kun etäsesti bluustaitonen savolaishörhö ois löytäny tyhjän studion täynnä efektejä, soittimia ja nauhotusvälineitä. Ja näinhän siinä varman kävikin. Luikertelija on siitä poikkeus Kospel-tuotannossa että kun valtaosa muista levyistä on cdr-julkasuja niin tää näki päivänvalon ihan cdnä. Vahvuudet ja heikkoudet on tuttua ug-ihmeiltä: sensuroimaton sisäänpäinkääntyneisyyden riemujuhla ja sen lopullinen musiikiks pukemisen mahdottomuus.

Kospel Zeithorn – Kansalaisharha 3
Kansalaisharhan julkasuerokoisuus on että CD-R on pakattu parikytsivusen novellivihkosen takakanteen. Ite novelli on kerran luettuna ihan viihdyttävää tajunnanvirtaa. Musiikki on edelleen hallitun hillittyä kaaosta ja lisäyksenä kuulijaa siunataan sekä hourailevalla puhutulla sanalla että efektimurskatuilla vokaaleilla. Taas ihan kivoja juttuja siellä täällä.

Saint-Saëns, Camille: Symphony No. 3 3,5
Säveltäjän mielestä ehkä uransa huippukohta ja ainakin kaikkensa ittestään paperille repimisen tulos. Ja huolellahan tätä on väännetty. Tän sinfonian yhteydessä pitää myös aina mainita että urut on saatu sisällytettyä tärkeeks osaks musiikkia. Ykkösosan tiukka alku onkin ihan parasta päätä jälkiromantiikkaa mitä oon kuullu miesmuistiin mutta kun se väistyy haaveilun tieltä niin paluuta samoihin sfääreihin ei enää oo. Se haaveilukin kyllä toimii mutta ei aiheuta juhlia.

Super Furry Animals – Dark Days/Light Years 3
Studiomusisoinnin aatelia? Hyvät muusikot soittamassa huonoja biisejä? Hulluna hienoja juttuja tai palasia tai outroja ja yhtä paljon pystyyn kuollutta biisimateriaalia. Harvoin jos koskaan muulloin se kaikki synnyttää hienon biisin kuten The Very Best of Neil Diamond. Mutta onhan rockbändit toisaalta tienny jo 60-luvulta että studiosekoilu on biisintekemistä hauskempaa ajanvietettä.

Vangelis – Beaubourg 4
Ymmärrän kyllä hyvin että jengillä on tullu aamukahvit nenän kautta ulos Beaubourgiin tutustuessa. Tää ei nimittäin oo mitään kaunista leffatunnelmointia vaan kuulostaa abstraktin muotonsa ja avokätisen efektointinsa kanssa enemmän kaatokänniseltä syntetisaattorilta runonlausuntaillassa. Eli selvästi lähempänä saksalaisia synavaeltajia eikä edes jää niitten jalkoihin.