Kuuntelupäiväkirja viikko 44

Chris Bailey & the General Dog – Bone Box 3,5
Enemmistö biiseistä on jo hyväks todetun folkpainotteisen ilmasun kautta versiointeja the Saintsin biiseistä. Etenkin Saintsin debyytin biiseistä tehdyt akustiset versiot tuntu kiinnostavilta ja tuoreilta. Nights in Venicessä Bailey ja kumppanit tekee esim Nick Cavet Nickiä paremmin. Oon kyllä aina suhtautunu vähän penseesti vanhojen biisien versiointeihin ja kun niitä tässä levyllisen kuuntelee niin en koe kääntymystä vaikka jälki onkin hyvää. Tätä vois ehkä vertailla toisen the Saints-jätkän, Ed Kuepperin, the Aintsin versiointeihin ja tulla siihen tulokseen että Chris vastas the Saintsissä melodioista ja biiseistä ja Ed kaaoksesta. Mutta jos on niin syvällä Saintsissä ja kumppaneissa niin sen ei pitäs tulla mitenkään ilmestyksenä.

The Dream Syndicate – The Dream Syndicate 3,5
Ihanaa kaaosajattelua. Tän epn jokainen neljästä biisistä tuntuu olevan vaan syy pitää pientä mekkalaa kahdella kitaralla rytmiryhmän uskollisessa säestyksessä. Kovaa kasari-indiee. Loppuu liian aikasin.

The Dream Syndicate – The Days of Wine and Roses 4
Pari ekaa biisiä menee lievässä pettymyksessä meiningin kesyyntymisestä mutta sitten loksahtaa asiat paikoilleen: Steve Wynn on alkanu tehdä biisejä! Ja kitaravallituksille ja muille rakennelmille jätetään mukavasti myös tilaa.

The Dream Syndicate – Live at Raji’s 4
Kova on tää bändi studiossakin mutta vähintään yhtä kova livenäkin. Kiitos siis kaikille tahoille jotka mahdollisti tämmösen livenauhotuksen kun samalla saa sekä bestoffin että niistä biiseistä todella hyvät versiot. Paitsi että päätösbiisi John Coltrane Stereo Bluesin huuliharppua en ihan hahmota. Ei lisää biisiin mitään ja mun päässä meinaa sotkee sen.

Gr.665 – Vychodnoy 3,5
Neljän biisin eepee tämmöseltä venäjäbändiltä joka onnistuu sekottamaan psykedeelistä rokkaamista ja räppiä kompaktiin ja toimivaan pakettiin. Avausraitakin vois ihan hyvin olla Metro-leffasta jahka semmosen joku tekee. Mutta ikävästi maistuu siltä että kokopitkän levyn kestolla tulee tiukkaa saada pidettyä meno tasasen kovana.

Bob Marley & the Wailers – Soul Rebels 4
Mä oon varmaan kuunnellu liikaa Marley jo elämässäni koska tää on kuitenkin Lee Perry-tuotantoineen sitä parasta päätä diskografiasta enkä jaksa silti oikein innostua. Suurimmat elämykset tulee siitä kuinka James Brown- ja Curtis Mayfield-biisit ujutetaan sujuvasti soppaan ja siitä kuinka Peter Toshin kynäilemät biisit on melkein parasta tällä levyllä.

Bob Marley & the Wailers – Soul Revolution 3,5
Muodollisesti oikein pätevä ja muutenkin kaikki paperilla kunnossa mutta en jaksa innostua kun muutamasta biisistä. Tästä on myös julkastu semmonen Soul Revolution II millon erikseen ja millon yhdessä mutta se on joka tapauksessa sama levy instrumentaalina. Mikä on varmaan tosi kiva juttu.

Orbison, Roy – Mystery Girl 4
Orbisonia kuvaa kyllä hyvin se että levyn lähes nimibiisin teki Bono kun oli kuullu sen unessaan ja luullu sen olevan David Lynchin leffasta. Orbison on surrealistinen hahmo: rokkenrollhistorian omaava rillipäinen laulaja jota varmaan äitinsäkään ei oo nähny ilman niitä ja tekee kuolemankielissäkin kauniita teiniballadeja yleensä menetetystä rakkaudesta täydellisellä lauluäänellä jonka vibrato aiheuttaa keskivertokuolevaiselle rytmihäiriöitä.

Sweet 75 – Sweet 75 3
Kelaa miltä tuntus olla Krist Novoselic. Ensin soitat tuntemattomassa bändissä nimeltä Nirvana, sitten siitä tulee maailmankuulu samanniminen bändi ja sitten teiän keulakuva kuolee. Seuraavaks sen sun entisen kuulun bändin rumpali alkaa mokomakin spede soittaa kitaraa ja kehtaa vielä laulaa ja heittää kehiin uutta kamaa. Sitten sun vaimo pyytää sun synttäreille esiintymään jonkun randomnaisen ja sun mielestä on hyvä idea perustaa bändi nimeltä Sweet 75 johon se keskivertonaislaulaja isketään keulakuvaks ja koska sä et oo kovin kaksinen biisinkirjottaja niin saat hyvän idean kompensoida sitä tekemällä levystä monipuolisemman mutta sekin vaan pelastaa sen olemasta heikko eikä nosta sitä keskikastista ollenkaan ylöspäin. Ei mikään ihme että seuraava askel elämässä sulla on politiikka.

The Wailers – The Best of the Wailers 3,5
Nauhotettu ennenkun Marley-johtonen Wailers astu Lee Perryn tuotantoon. Ja siis kyseessä ei oo oikee parhaitten biisien kokoelma vaikka tää lätty kyllä tuntuukin siltä vähän liian kivoine tuotantoineen, hittirakennetuntusine biiseineen ja jättäen semmosen fiiliksen että oispa tätä bändiä kiva kuulla ihan oikeessa levymuodossa.