3 Mustaphas 3 – Heart of Uncle 3
Brittiläinen sekamelskapoppoo joka soitti ihan tosissaan maailmanmusiikkeja. Levyllä lauletaan seittemällä eri kielellä ja soittimia on laajempi kattaus maailman eri kolkista kun keskiverto museokokoelmassa. Avausraita Awara Hoon on todella siististi svengaava itämainen laulu sitä seuraa Trois Fois Troisin ’cityversio’ joka on vahvasti karnevaalitunnelmaa ja myöhemmin kuullaan samasta renkutuksesta ’kantriversio’ eli maaseutuhenkisen juhlava ja aikamoinen puhallinilottelu. Siinä välissä ehditään kuulla afrikkafiboja, slaavimusaa, balkkania ja klezmeriä. Kaikki soi sinänsä oikein pätevästi vaikka kokonaisvaikutelma onkin häiritsevästi niinku jostain turbovauhdilla paikkaa vaihtavasta 90-luvun matkustusohjelmasta.
Breakout – Na Drugim Brzegu Tęczy 3,5
Vuonna 1969 julkastua puolalaista bluesrockia. Bändi soittaa kitara-basso-rummut-triolla jota maustetaan laulaja Mira Kubasinskalla ja välillä saksofonilla tai huilulla. Bändi ei pelkää soittaa aika raskaastikin vaikkei painopiste siinä ookaan ja pieni psykedelia on kokoajan vähintään kulman takana. Naisvokalisti lyö myös aika omaleimasta auraa tähän musaan jos nyt Euroopassa ei muutenkaan ollu ennen 70-lukua takeita siitä että musa tuli tehtyä näin kestävällä pohjalla. Breakoutin rohkein meno antaa vielä odottaa itteensä myöhemmille levyille, tällä haavaa pysytään hitusen liian turvallisilla vesillä. Vaan pari biisiä edes seikkailee vähän pitemmän kaavan kautta eli yltää yli viiden minuutin. Mutta silti hei, pätevää bluesrockia twistillä 60-luvun Puolasta.
Coltrane, John – Giant Steps 4,5
Coltranen kuuluisempia alkupään levyjä. Oli se sitten balladia tai sävellajeilla kikkailevaa tykitystä niin upeesti kulkee tää jazzi. Muutkin sooloilee välillä hienosti mutta valokeila on Coltranessa mitä tukee kauheen hyvin se kuinka musa vedetään kvartetilla eikä oo muita selviä solisteja.
Coltrane, John – Coltrane Jazz 3,5
Kaheksasta biisistä kolme on muitten sävellyksiä. Village Blues-biisillä soittaa jo tulevan Coltranen klassikkokokoonpanon pianisti McCoy Tyner ja Elvin Jones mutta se ei kauheesti vielä kuulu. Coltrane Jazz on liian perusvarma ilman vaaraa tai seikkailua. Jää välityöks.
Coltrane, John – My Favorite Things 4,5
Ensinnäkin vihdoin saadaan kokonainen levy Tynerin ja Jonesin kanssa, toiseks Coltrane tarttuu sillon hyvin harvinaiseen sopraanosaksofoniin ja soittaa sitä puolet levystä ja kolmanneks nimibiisi on valtaisan mahtava versiointi kyseisestä The Sound of Music-leffan kappaleesta ja muutenkin kvartetti keskittyy vaan hoitelemaan muitten sävellyksiä kunnon kuosiin. Myös Summertime toimii lujaa. Tää on sitä aikakautta kun Coltranen modaalukokeilut alko viedä miestä kohti vapaata ilmasua mikä ei myöskään haittaa meininkiä.
Cream – Disraeli Gears 3,5
Ei käytännössä sooloja, trio polkee vaan pikkupsykedeelisiä biisejään jotka pääosin nojaa bluussiin. Sunshine of Your Love on jo standardi, Tales of Brave Ulysses kovasti diggailtu ralli joka jää mun makuun vähän puolitiehen. Dance the Night Awayn kummallinen bluussiton kerronnallisuus on parasta mikä yleensä jätetään hehkuttamatta. Hyvällä todennäkösyydellä parasta Claptonia mitä se sai ikinä aikaan. Jää aina häiritteen kuinka psykedelian harjalla oltas ja kuinka vähän siitä saadaan tehoja irti. Cream on kiinnostuneempi veivaamaan bluusjuttujaan. No ehkä ne ei vaan ollu hyviä kunnon psykedeliassa.
D Generation – No Lunch 3,5
Sotkee garagerockin, punkpopin, newyorkilaisen glamrockin ja yleisen kaaoksen kohtuullisen hyväks keitoks. Ja tuottajana The Carsin korvamatomestari Ric Ocasek. Jos ei jaksa odotella piiloraitaa joka on vaan höpinää niin levyn saa hoideltua melkein puolessa tunnissa.
Giggle the Ozone – The Idiopath 3
Pyrkii sotkemaan popmusiikin, tahtilajihäiriöt, kämäset synat, kimurantin vuoden 2024 kommentoinnin ja pakonomasen omintakeisuuden. Ihan kohtuullinen paketti siitä sit tulee.
Hard-Fi – Stars of the CCTV 3
Toi biisi oli ihan uuden aallon punkkia, toi oli jamaikafiiliksiä, toi oli jotain vanhan soulin hahmottelua, toi oli tylsä piano balladi. Ihan joo.
Jethro Tull – Songs from the Wood 3,5
Tässä kohti maailmanhistoriaa Jethro Tull kuulostaa ennen kaikkee maahiselta lauleskelemassa huilunsa kanssa tarpeettoman kimurantteja kansanlaulujaan. Tarkemmassa kuuntelussa mukana on myös sähkökitaraa ja synaa ja keskiaikasta musiikkia ja muuta soitinta mutta ne on todella integroidusti orjuutettu folkille. Pieni teknisyys istuu pätevästi musaan mutten oo varmaa lisääkö se mitään oleellista että laulut tekee ylimääräsiä kiemuroita muuten niin suoralla matkallaan. On siinä varmasti sama viehätys kun kumin polttamisessakin. Folkin ja progen yhdistelmä on joka tapauksessa aivan liian harvoin (näin hyvin) tehtyä. Ring Out, Solstice Bells-biisistä on kuulemma tullu puolivirallinen joululaulu jossain mikä on enemmän kun moni musiikintekijä voi koskaan toivoo saavuttavansa.
Jethro Tull – Heavy Horses 4
Jatkaa progefolkkeiluaan vähä lähempänä tätä maailmaa. Ian Anderson kun kirjotteli laulujaan englantilaisen maaseudun siimeksessä niin tuloksena on esimerkiks monta biisiä maatilan eläimistä. Tunnelma maistuu muutenkin enemmän ihmis- kun fantasiaelämältä. Ja tykkään biisimatskusta enemmän. Ja luulen kuulevani sähköskittaa ja synaakin vähemmän kun edellisellä. Luulo riittää. Sitä paitsi nyt on hyviä orkesterisovituksiakin.
Jethro Tull – Stormwatch 3
Ian Anderson on ostanu majapaikan skotlantilaiselta saarelta ja nyt se sävyttää tän folkprogefolklätyn tunnelmia. Biisit on enemmän myrskyä ja luonnon myllerrystä ja musapuolella ei akustiset kitarat juurikaan dominoi. Siinä missä parin edellisen levyn kirkkaasti helkkäävä folk lämmitti niin nyt kitaravahvareitten loimu vähän puurouttaa kuuntelukokemusta ja piilottaa biisejä progen alle.
Juice Aleem – Jerusalaam 3,5
Tuntuu enemmän jenkkiräpiltä kun brittikamalta mitä se oikeesti on. Kiitettävä flow, paljon hengellistä kuvastoo. Biisimatsku on puoliks kohillaan.
Oneida – Come On Everybody Let’s Rock 3,5
Oneida on mahdoton bändi. Se on kyllä kautta linjan rockbändi mutta se saatta tehdä keskimäärin mitä tahansa kuten täysin yllättäen ilahduttaa melodian pätkällä tai viihdyttävällä lyriikalla tai olla vaan kiusallisen hiljaa. Onneks paino on ilosessa mekastuksessa.
Oneida – Happy New Year 4
Up with People on helposti tän vuosituhannen alun parhaita jumitusbiisejä. Mukana myös folkoutoilua, ja kuka näissä pysyy edes mukana mitä kaikkee muuta. Tuntuu välillä paremmalta kuin toisina päivinä mutta tänään maistuu.
Oneida – Rated O 3
Jos kakstuntinen levy alkaa afrikkalaisten rytmien dubkäsittelyllä, loppuu parikytminuuttiseen jumijamitteluun ja välissä on muita pitkiä jumituksia, sisäänkääntynyttä rokkausta, useempi sekoominen ja 13-minuuttinen Intiaa hönkivä psykeily nimeltä O niin miten sitä edes pitäs käsitellä? Rated O on joka suhteessa aivan liikaa ja aivan liian vähän samanaikasesti mikä on varmasti just se ideakin.
Spiderbait – Ivy And the Big Apples 3
Tää on se bändi australialaisbändi joka 2000-luvun alussa löysi tiensä hittilistoille Black Betty-renkutuksella. Tän vuoden 1996 lätyn jujun juurta on vaikee löytää tai sitten semmosta ei oo. Uskon ite voimallisesti jälkimmäiseen. Kolmen jotain punkpoppia mukailevan biisin jälkeen joitten keskikesto on jotain reilu pari minuuttia lyö Spiderbait kehiin kuusminuuttisen instrumentaalin samalta suunnalta mutta psykedeliavaikuttein. Siinä ei tapahdu mitään. Sitten tarjoillaan taas pikabiisejä välillä ihan minuutinkin kestoluokassa. Bändi harrastaa myös hetkellisiä tuomiopäivän säröjä, akustisia kitaroita, tyttö/poikavoksuja, kone-elementtejä jne. Kuulostaa paperilla kauheen hienolta sotkulta mutta levylautasella tuppaa ennemmin kyllästyttämään.
Therapy – Troublegum 3
Testasin Therapya joskus vuosikausia sitten eikä lähteny. Aattelin että aika ois kypsyttäny molempia osapuolia sopivasti. Mutta ei, vieläkään en saa kiinni kunnolla. Bändi koittaa olla punkpoppia, industrialsynkeyttä ja kevytmetallicaa ja usein ihan saman biisin aikana eikä mikään noista suunnista nappaa tässä käsittelyssä tarpeeks.
Voodoo Glow – Who Is, This Is? 4
Kalifornialaista punkin ja skan sekamelskarallittelua. Vähän skarytmejä, puhallinsoittimia, hc-punkkia, maailmalle irvailua. Alkuun Crazy Trainin riffistä bändin leipälajiin skapunkkiin ja siitä sitten vauhti pidetäänkin päällä. Myös Beatlesin Here Comes the Sun saa bändille tyypillisen käsittelyn. En tiedä voiko Voodoo Glow Skullsia kenellekään suositella mutta ite jaksan vielä ilahtua näistä ysärin alun puolittaisista ug-bändeistä.
Voodoo Glow Skulls – Firme 4
Siirtyy Epitaph-lafkalle joka oli ysärillä suuri punkin julkasija. Epitaphilla tuskin oli sillon tai ehkä koskaan näin raivoenergisiä vauhtiveikkoja. Voodoo Glow Skullsin punkkaamisessa on ennen kaikkee hauskan sekasat bileet pystyssä. Parantunu tuotanto ei haittaa ollenkaan, ennemminkin saa torvet ihanasti lähemmäs pintaa.
plus hieman aiempi kuunteluprokkis:
The Jimi Hendrix Experience – Are You Experienced 4
Jimi saattaa olla merkittävin yksittäinen sähkökitaristi eikä syyttä. Siihen nähden miehen eka lätty on jopa kesy. Tekeminen on ylimalkaan aika maltillista, vaan yks biisi venähtää pitemmäks eikä levyllä pitkät soolo juhli. Soundi on hauska sekamelska bluussia, psykedeliaa, hardrockia ja vanhaa kunnon ärränbeetä. Rumpali Mitch Mitchell työstää hommansa oikein antaumuksella.
Parhaita hetkiä on kolmijakonen (hah) Manic Depression joka on jo kohtuullisen progee, Red Housen bluussi joka tarjoilee levyn kattavinta Jimi-sooloilua, I Don’t Live Todayn yritys pitää biisi leviämättä, Third Stone from the Sunin melkein seittemän psykedeliaminuuttia ja nimipäätösraidan kummallinen pophämy. Yhtään huonoo kappaletta ei oo levylle eksyny vaikkakin Hendrix-klassikko Fire on lyhyenä levyversiona vähän liian hillitty ja pääsee vauhtiin lähinnä livelevyillä ja pari hitaampaa biisiä välissä voi myös tulkita tyhjäkäynniks jos ei halua hengähdystaukoja. Jenkkiversio sotki vähän biisilistaa ja lisäs Purple Hazen jonka sinkkuversio on jees mut ei paljo kummempaa. Monet Jimin alkuaikain tunnetuimmat biisit kuten just Purple Haze, Hey Joe ja The Wind Cries Mary ei tälle levylle suoranaisesti sisälly kun ne julkastiin sinkkuina samoihin aikoihin.
The Jimi Hendrix Experience – Axis: Bold as Love 4,5
Studiokikkailu alkaa. Soitanta on edelleen kautta levyn loistavaa, debyyttiä väkevämpää ja ilmavampaa. Pari ekaa raitaa menee puhtaasti koneitten käynnistelyyn mutta kolmas, Spanish Castle Magic, lyö jo kaikilla tehoilla. Siinä on vauhtia, vaaraa, sooloo, biisi ja soitanta yhdessä parhaista Jimin kolmeminuuttisista. Sitä seuraava Wait until Tomorrow heittää letkeen pehmovaihteen päälle mutta ilakoi niin maittavasti ettei mitään rajaa. Ain’t No Telling on aika suora perustoimiva rokkeri mutta sitä seuraa yks Jimin tunnetuimpia minisinfonioita nimittäin Little Wing jonka ihan vaan puhdas kauneus pysäyttää aina. Siihen ei levy kuitenkaan hyydy vaan Jimin uran psykedeliakärki If 6 Was 9 on seuraava. Varmasti täydellisin psykebluussi maan päällä. Ihmiskunnalla menee vielä pitkään ennenkun selviää miten kaikki äänet siinä biisissä on saatu aikaan. You Got Me Floatin’ yhdistää jälleen kerran rhythm’n’bluesin letkeen rytmikkyyden railakkaaseen rokkaukseen. Ja Castles Made of Sand on sitten toinen Little Wing-henkinen minisinfonia mutta enemmän biisin muodossa. Albumi yskähtää ekan kerran seuraavalla basisti Noel Reddingin säveltämällä ja laulamalla She’s So Fine-biisillä joka ei oo huono mutta vaan armottoman keskiverto. One Rainy Wish tuntus hönkivän hassua psykeintiaa ja vaikkei oo taaskaan lähelläkään huonoo niin ei enää yllä aiempiin huippuihin. Little Miss Lover lyö funkkia kehiin ja levyn päättävä Bold as Love on huvittavankin olonen päätös tehdä hyvä popbiisi joka ei sitten onneks ihan pysy niin kiltisti kasassa. Axis on Jimin levyistä se paras kokonaisuus. Kesto on maltillinen vinyylimitta ja kaiken maailman haahuilua on kovin vähän mutta soitto on aivan tikissä ja biisitkin pitkälti a-luokkaa.
The Jimi Hendrix Experience – Electric Ladyland 4
Jimi sukeltaa studiomagian syvään päätyyn. Biisit jakautuu kolmeen luokkaan:
Osumat: Crosstown Traffic on makeen letkeesti kulkeva rokki. Come On (Let the Good Times Roll)-coveri on melkein Jimin parhailla sooloilla varustettu ilotulitus. House Burning Downin bluusrokkaus toimii tarpeeks. All Along the Watchtowerin Jimi omii Dylanilta niin hyvin että monet luuli Jimin vetoo originaaliks. Voodoo Child (Slight Return) on yhdenlainen protometallin suurteos.
Mitä?: Voodoo Chile on messevä semimaaginen bluusjami joka kestää vartin?! No siinä saa ainakin kuunnella Jimin sooloilua. 1983… (A Merman I Should Turn to Be) on toinen melkein vartin mittanen raita mutta tästä psykedeliakokemuksesta ei oikein enää ota edes selvää mitä tapahtuu, missä ja millon mutta pitkällä avaruudessa ollaan. Rainy Day, Dream Away ja myöhempi Still Raining, Still Dreaming lähentelee yhteensä kans kymmentä minsaa psykedeliakapakkajazzia mikä on ihanaa.
Hudit: kaikki muu eli joku 15-20 minuuttia. Kuten Noel Reddingin Little Miss Strange joka tuntuu olevan levyllä osottaakseen että Experience on vielä bändi eikä pelkkä Jimin soolo ja joku muukin bändiläinen voi tehdä ja laulaa yhden biisin. Ylipäätään nää hudit on biisejä joista mulla ei oo kymmenienkään kuuntelukertojen jäljiltä mitään kunnon muistikuvaa.
Hendrix, Jimi – Band of Gypsies 4
Jimin tahtotila musiikin suhteen ja Experience-bändi ei ihan kohdannu joten Jimi laitto Band of Gypsies-nimisen uuden trion pystyyn. Nyt Jimin kanssa on rumpali Buddy Miles ja basisti Billy Cox. Musa ottaa selvän askeleen kohti mustaa rytmimusaa. Yks uus sävy on se että Miles laulaa vähintään mukana melkein kaikissa biiseissä. Band of Gypsies-levy on livelätty mikä myös sitoo soundia yhteen kun studiokikkailuun taipuvaiselta Hendrixiltä vietiin se työkalu pois. Albumin a-puoli on todella väkevä. Lähemmäs kymppiminuuttinen Who Knows on voimallista funksoulrockia josta ei puutu groovee, sooloja eikä meininkiä. Yli 12-minuuttinen Machine Gun on sitten Jimin elinaikana julkastuista vedoista se kovin soolojen suhteen vaikkei ite biisi oo paras. Etenkin Machine Gun on sodanvastasena jopa apokalyptinen niin tuntuu sitten vähän hassulta tasapainottelulta että b-puoli heittää kehiin pari Buddy Milesin sävellystä jotka tuntuu suorastaan viihteellisiltä Jimin biiseihin verrattuna. Tosin Hendrixin pari b-puolen biisiä häviää kaikessa muussa a-puolen kamalle paitsi ehkä letkeydessä. Silti kokonaisuutenakin aivan sairaan kovaa soittoo.
Hendrix, Jimi – Cry of Love 3,5
Jimin äkillisen kuoleman jälkeen alko tietenkin ilmestyä miehen musiikillisen lähipiirin kasaamia postyymilevyjä joista tää oli eka. Ei oo luonnollisesti mitään tapaa tietää millanen ois oikeesti ollu Jimin seuraava levy mutta tämmösenä sen on maailma päätyny tuntemaan. Levyä on hankala arvostella albumijatkumossa kun haluais tietää mihin suuntaan Jimi oli oikeesti menossa ja tää ei välttämättä kerro sitä ja yleinen tunnelma on Hendrixin repertuaarin kiteytyminen lyhyemmiks toimiviks biiseiks joista sitten puuttuu paras hulluus. Biiseistä: Freedom on raikkaan napakka rokkaus, Drifting yllättävänkin seesteinen soulpsyke, Ezy Rider on Band of Gypsies porukalla nauhotettu ihan Hendrixin parhaita vauhtiralleja, Night Bird Flyingissa Jimi sotkee kaikkee osaamistaan kerrankin tehokkaaks paketiks, My Friend on liiankin harvinaista tunnelmoivaa muttei trippailevaa Jimiä, Straight Ahead on a-luokan Hendrix-funkrockia jonka wahsoolot on porautunu syvälle mun kestomuistiin, Astro Man meinaa aluks olla jopa protodoomia mutta aukee pian bluusrokiks, Angelissä ollaan taas syvällä haavemaalailussa, In from the Stormista tuntuu pahalta sanoo että taas perusfunkrockvauhteja Jimiltä mutta niin se vaan on ja Belly Button Window on sitten yks näyte lisää minimalistisen rauhallisesta Hendrixistä joka toimii. Ei siis mitään huonoo.
Hendrix, Jimi – Rainbow Bridge 3,5
Kun on tottunu odottamaan Jimiltä jotain vähän ekstraa niin tämmönen perusvarman vauhdikas bluuspsykedelia käy pientä selviytymistaistelua upeudestaan huolimatta. Ja postyymiys hämmentää hitusen. Dolly Dagger, Earth Blues, Room Full of Mirrors ja Look over Yonder on varman tuttua funkbluesrocklaatua, Pali Gap on enemmän psykejamipuolella ja Hear My Train A Comin’ sitä vasta onkin, 11-minuuttinen livejami joka on levyn kohokohta yhdessä levyn päättävän Hey Baby (New Rising Sun)in kanssa joka on yks Jimin upeimpia biisejä useempiosasena psykeballadin ja jamin yhdistäjänä
Star Spangled Spanner on hauska coveriheitto.
Hendrix, Jimi – Woodstock 4,5
Nauhotettu Woodstockin festareilla 1969 eli ennen Band of Gypsiesiä. Bändi on Experiencen ja Band of Gypsiesin välinen lyhtaikanen kokoonpano: rummuissa Experience-mestari Mitch Mitchell ja bassossa Gypsies-mies Billy Cox plus pari perkussionistia ja rytmikitaristi. Jimi on tietenkin aivan liekeissä, Mitchell malttaa hädin tuskin pitää biittiä kasassa kun on kiire soittaa tuplatempolla puolisooloo jatkuvasti ja Cox epätoivon vimmalla pitää biisejä kasassa. Lähinnä pelkkää ilotulitusta: tulinen versio Fire-biisistä, Voodoo Child on käsittämätön entiteetti, Jimi sooloilemassa jenkkien kansallislaulua on uskomatonta taidetta, oikeestaan jokainen versio lyö aikamoista lieskaa. Keikka on lähes loputonta jamittelua ja jatkuvaa sooloilua. Painaa päälle parhaimmillaan samalla intensiteetillä kun deathmetal tai bläkkis ysärillä. Ei oo kitaransoitossa tapahtunu Jimi Hendrixin jälkeen enää mitään uutta.
Hendrix, Jimi – Live at the Fillmore East 4
Jos haluut lisää Band of Gypsiesiä. Jimi veti Fillmore Eastissä siis 69/70-vuosien taitteessa kahtena päivänä kaks keikkaa per päivä ja näistä keikoista numero kolmosesta ja nelosesta kasattiin (parhaat?) palat Band of Gypsies-levyks. Tää Live at the Fillmore East on sitten kasattu näistä kaikista neljästä keikasta mutta ei mee päällekkäin Band of Gypsiesin kanssa. Samoista biiseistä kyllä löytyy eri versioita. Mutta siis samaa hillitöntä menoo kahden tunnin ajan.