Bo Kaspers Orkester – Kaos 3
Pirullisen helppoo kuunneltavaa jazzpoppeineen. Varmaan toi ruottin kielikin edesauttaa ja kutkuttelee sisäistä elitistiä. Parin ekan biisin aikana meinaa jo ihminen ihan faniutua. Äkkiä se siitä imeltyy suorastaan piloille. Ehkä se oikeesti oli sitä alusta asti. Ja mikä kaaos? Maailman vähiten kaoottisin levy Juutinrauman tällä puolen.
The Dø – A Mouthful 4
Taikaa tulee jo siitä että The Dø on ranskalais-suomalainen duo Pariisista soittamassa sitä mitä indieks sanotaan. Onnistuu kuulostamaan yhtäaikasesti lastentarhan musakerholta, aidosti melankoliselta ja muodikkaan kevytpsykedeliseltä. Ja monesti myös oikein siistiltä. Ja saa vahingossa aikaan asioita jotka muistuttaa hiphoppia tai kehtolaulua tai niin edelleen.
The Dø – Both Ways Open Jaws 3,5
Kuulostaa vihdoin bändiltä jolla on jonkun vision mukanen linja musiikissaan. En tiedä onko se plussa vai miinus.
Greenwood, Jonny – Bodysong 3,5
Soundtrack samannimiseen dokkarileffaan. Greenwoodilta sopii odottaa melkein mitä vaan joten sikäli ambientin, jazzin, elektron ja klassisen yhdistelmä ja vuorottelu ei pitäs olla yllätys. Tietenkin ilmestymisvuonnaan 2004 Jonny ei ehkä näyttäny vielä niin kaikkivoivalta. Parhaat hetket on joko tunnelmapaloja tai modernin kärkiminimalismin verosia elävästi sykkiviä miniteoksia.
Gregor Samsa – Over Air 3,5
Hauska idea tehdä popmusiikkia postrockelementeillä. Eli täysin paikallaan kelluvaa herkkää popmelodiaa. Vähintään kohtuullinen kokeilu.
Hulkkonen, Jori – Different 3,5
Hyvää kotimusiikkia pieniin housebileisiin. Eiku ehkä toisinpäin.
Jones, Ricki Lee – Ricki Lee Jones 4
Jones oli näillä debyytin tekonsa paikkeilla sen verran läheisesti Tom Waitsin kanssa tekemisissä että esiinty Waitsin Blue Valentine-levyn takakannessa. Näitten kahden tyylit ei oo hirvittävän erilaiset vaikka Jones tietenkin laulaa kauniisti verrattuna Waitsin murinaan. Jones on oikein hyvä ja tarpeeks viihdyttävä mutta tuntuu suorastaan liian helpolta. Sarjassamme oikein hyvä mutten jaksa innostua.
Mwendo Dawa – Music 4
Skandinaavinen jazzkvartetti. Tietokoneet on se mikä tekee tästä kiinnostavaa jazzia. Ylenpalttista käyttö ei oo mutta just siks ne on niin hyvä elementti. Kvartetin otanta vapaammasta jazzista on myös kivan maltillinen ja mahdollistaa pienen tunnelmanluonninkin. Vaikka tää vuoden 2012 lätty ei ookaan yli 30-vuotiaalle kvartetille mitenkään pelkkää ensikertalaisen luomisen iloo niin se silti jaksaa kuulostaa siltä että aidosti välittää omista tekemisistään.
Verdi, Giuseppe: Il Trovatore 4
Eli Trubaduuri. Stoori vie 1400-luvun Espanjaan missä jälleen kerran tapahtuu yks melodramaattinen rakkaustarina jossa rakastavaiset ei saa toisiaan, kuolee ja toinen olikin pääpahiksen kadonnu veli ja sitä rataa. Muodollisesti pieni askel taaksepäin Rigolettosta kun Verdi on vähän lähempänä perinteistä italialaisoopperaa. Pakollisten kerronnanomasten hetkien väliin Verdi taikoo toinen toistaan hienompia musiikin mini-ihmeitä. Miinuspuolena että ne on vaan mausteita joita kyllä on reilulla kädellä sopassa.
Waits, Tom – Foreign Affairs 3,5
Jämähtää sitten vaan kapakkajazzballadeeraukseen. No on b-puolella jokunen kivasti svengaava höpinäkin mutta ilman kasiminuuttista Potter’s Field-tunnelmapalaa levyn ois voinu ylipäätään unohtaa. Nyt muut biisit menee siinä sivussa ihan kohtuullisesti. Vihdoin ollaan päästy jousista pitkälti eroon, paitsi Potter’s Field joka saa niistä tehot irti.
Waits, Tom – Blue Valentine 4
Vähän rososempi suunta ja selvästi aiempaa bluussimpi. No olikin korkee aika keksiä jotain uudehkoo.
Waits, Tom – Heartattack And Vine 4
Hakee suuntaa touhunsa laittamalla tiukempaa bluusvaihdetta päälle. Jälkikäteen on helppo ajatella että tää on vaan romupsykoosiin luisumisen alku mutta sen aikaansaajat lienee oikeesti paljon monimutkasempi yhtälö. Ehkä tähdet vaan oli nyt kohdillaan tai tuuli oikeesta suunnasta. Vahinkoluonteisuutta vois puoltaa se että puolet biiseistä tuppaa vielä olemaan tutumpaa laahausballadia. Niin tai näin, blues istuu Tompalle tosi hyvin.