Kuuntelupäiväkirja viikko 46

Babybird – Ugly Beautiful 3
Kuulostaa pahimmillaan uukakkoselta, väliin The Smithsiltä, kolmansina hetkinä Oasiksen c-puolilta ja vielä neljäntinä aivan liikaa uukakkoselta. Jesus Is My Girlfriend antaa vihiä siitä että omaakin häröpoppirokkia löytyy. Atomic Soda on sillisalaatti hämyä, balladia ja triphoppia. Mikään ei silti valmista kuulijaa 10-minuuttiseen King Bingin joka tulee puun takaa ja soulaavasti psykerokkaa koko aika-avaruuden kadoksiin. Siihen perään biisit You & Me ja 45 & Fat toimii vielä hienosti.

Breakout – Blues 4
Mira Kubasinka lähti bändistä ja jätti vokaalityhjiön jota kitaristi Tadeusz Nalepa sitten paikkaa ja mentiin parikin askelta kohti bluussia. Onneks Breakout on siinä varsin hyvä ja edelleen puolalainen Blues vuodelta -71 kuulostaa jo paperillakin aarteelta. Bändi löytää kivan vaihtelevia tapoja tehä bluussinsa kun sitä viedään välillä vaikka akustisilla kitaroilla tai jazzpoljennolla eikä aina vaan tasasella pikkusäröllä. Etenkin kun b-puolen pidemmät biisit lyö vielä psykevaihteen silmään. Ehdottomat pisteet muodon rikkomisesta ja yleisestä tekemisen pätevyydestä.

Breakout – Karate 3,5
Jatkaa edellisen Blues-levyn linjoilla joskin toinen kitaristi Dariusz Kozakiewicz ei oo enää mukana mikä kuuluu pienenä soolovajeena jota paikkaillaan huuliharpulla. Bluesveivausta pienellä sumutuksella on edelleen tarjolla. Pari biiseistä on todella hyvän aihion kuulosia vähän psykeileviä pikkulauluja mutta nää kiinnostavimmat on ikävästi niitä lyhimpiä biisejä jotka sitten loppuu yhtä äkkiä kun niihin alkaa kunnolla päästä sisälle. A-puolen vika raita Rzeka Dziecinstwa paikkaa toimivalla viisminuuttisella kestollaan. Kaheksanminuuttinen instrumentaalinen nimipäätösraita on huvittava kun siinä vallan ottaa rumpujen ja huuliharpun yhteiselo.

Diskord/Atvm – Bipolarities 4
Diskord on Norjasta ja Atvm Briteistä. Ja splitti-LP-formaatti on aivan liian harvinainen musajulkasun muoto nykyään. Nyt kaks bändiä höykyttää vinyylipuoliskon verran teknistä/progressiivista deathmetallia ja tekee siinä samassa yhden tän vuoden viihdyttävimmistä albumeista. Kokonaiskesto on just täydellinen 36 minuuttia ja kun se jakautuu kahden vähän erilailla oksentavan metallijyrän välille niin viihtyminen on taattua. Diskord takoo eestaas sätkivän kakofonista deathmetallia ja Atvm on pari pykälää progempi intoutuen lattarijamitteluun jälkimmäisessä hirviöteoksessaan.

Johnny Hodges / Wild Bill Davis – Joe’s Blues 3,5
Hodges alttofonissa, Wild Bill Davis uruissa ja rytmiryhmä rummut-basson lisäks mukana kitaristi Grant Green ja pasunisti Lawrence Brown. Davisin nimikkosävellyksen teema on maagisen voimallinen. Kaikki puhaltajat, Davis urkuineen ja Green vetelee hyvää sooloo. Ja musa on oikein tunnelmallista.

Johnny Hodges / Wild Bill Davis – Wings And Things 3
Rytmiryhmää lukuunottamatta sama kokoonpano kun Joe’s Bluesilla sillä erolla että kolmella biisillä pianisti Hank Jones on mukana/korvaa kitaristi Greenin. Ei mitään vikaa mutta perusjazzin lievät ongelmat eli liian kivaa tarratakseen korvakäytävään.

Jennings, Waylon – Lonesome On’ry And Mean 3,5
Tää koko outlawcountry on kummallinen keksintö. Kun jenkkien iskelmävastine kantri alko mennä liian Nashvillestä ohjatuks, kesyks ja silotelluks nii uskalias joukko kantristaroja kuten Waylon Jennings, Willie Nelson ja Kris Kristofferson alko kasvattaa partaa ja hiuksia ja vähentää napsun ylituotantoo ja tehdä ikään kun lähempänä elämää olevaa kamaa eikä niin pilvilinnasta höttöö kun tapana oli ja samalla haikaili vanhoja hyviä kantripäiviä jollon esimerkiks Hank Williams aiheutti kaaosta. Toki stooriin kuuluu se kuinka poikki Waylon oli kymmenen vuoden kantritähteydestä vailla vapautta päättää mitä oikeesti teki ja halus saada jonkinlaisen mielekyyden tekemisiinsä. Lonesome On’ry And Mean alottaa tän vaiheen Waylon Jenningsin osalta, Waylon ite tuottaa osan ja tuo studioon oman bändinsä joka tähtää listahutun sijaan livesoundiin. Tuloksena oli silti listakamaa. Waylonin uus urhee linja ei myöskään tarkottanu sitä että mies ois alkanu ite tehä materiaaliaan, tälle lätylle ei oo esimerkiks sattunu yhtään omaa viisua. Siinä missä kollega Willie Nelsonin ääni oli täydellistä mihin tahansa iltasatuun niin Waylonin ääni on yks maailman iskelmäpitosimmista. Ja tuloksesta saa sitten kissojen ja koirien kanssa ettiä jotain särmää. Kuinka särmätöntä mahtokaan se oikee kantri sitten olla jota paettiin?

Jennings, Waylon – Honky Tonk Heroes 3,5
Waylon tilaa erinäkösten kommellusten kautta levyllisen cowboybiisejä muuan Billy Joe Shaverilta. Kantria jota sävytetään jonkun verran pienillä rockjutuilla. Biisit rullaa kivan orgaanisesti ja ne on helppo sulattaa kun vaan yks ylittää selvästi kolmen minuutin keston ja niitä on se kymmenen kappaletta. Jennings ei vieläkään kokonaan vallota tuottajan tonttia. Kantrin uus suunta kuulostaa edelleen vanhalta suunnalta mutta aikas nautittavasti.

Jennings, Waylon – This Time 3
Jennings tuottaa nyt yhdessä aivan liian vaikutusvaltaisen Willie Nelson kanssa jonka kynästä myös on neljä lätyn kymmenestä biisistä. Avausnimibiisi on jopa Waylonin omatekemä. JJ Calen Louisiana Women meinaa jo muistuttaa pysähtyneen psykedelistä folkkantria mutta se tekee tavallaan koko outlawcountrysta vaan hassumman ilmiön kun tämmönenkin ois mahdollista ja siihen sais kierroksiakin laitettua jos vaan viittis. Pääosin kun paino tuntuu olevan laahavalla kantrislowarilla.

Jennings, Waylon – The Ramblin’ Man 3
Nyt rohkeena vetona Waylon pelottelee kantriyleisöö vetäsemällä Allman Brothersin Midnight Rider-biisin. Sinne se sujahtaa niin rauhottavan kiltisti lisättyjen taustalaulujen, steelkitaran jatkuvan huudatuksen ja ylenmääräsen kantrihumpan sekaan etten tiedä miten Waylon eroo siitä kantrista jolta pelastautu outlaw-nimikkeen alle. Sai kai päättää vapaammin tehdä sitä samaa.

Kottke, Leo – 6- And 12-String Guitar 4,5
Vuosi 1969. Kottke edustaa tämmöstä amerikkalainen primitivismi-suuntausta jossa etittiin amerikkalaisen musiikin kantamuotoja, niitten sotkemista ja niitten rajoissa
impressionistisesti maalaamista. Pelkkä akustinen kitara, folk, blues, kantri ja semmoset ja täysin avoin mieli. Mestarillista muttei pröystäilevää. Täynnä upeita, kauniita ja taianomasia hetkiä ja käänteitä. Ihan maailman kärkee mitä tulee pelkällä akustisella kitaralla soitettuun musaan.

Mira Kubasińska & Breakout – Ogień 4
Mira vallottaa taas vokaalit. Lätyn olennaisin raita on yli 12-minuuttinen Wielki Ogień joka on puoliks psykejami ja puoliks rockapokalypsi. Muualla on psykeilevää bluussia, bluussaavaa psykee, feikkibarokkilaulelmaa ja sen semmosta väkevähköyttä.

Lyytinen, Erja & Floreno, Davide – It’s a Blessing 3,5
Hyötyy valtavasti pienimuotosuudestaan. Mitään hillittömiä soolojakaan ei kuulla vaan panostetaan bluestunnelmaan. Vähän kliseistä mutta niin mukavaa.

Ochs, Max – Hooray for Another Day 3,5
Raitoja on kahta sorttia: toisissa Ochs soittaa akustista akselilla blues-folk-intialaishenkinen ragailu ja toisissa Ochs lausuu runoja ilman musiikkia joista molemmat on yhtä mökkihöperöllä tavalla upeita.

The Trumpet Kings – At Montreux ’75 3,5
Trumpet Kings-nimi ei oo hirvittävän yläkanttiin heitetty. Trumpetisteina kun pauhaa herrat Roy Eldridge, Clark Terry ja itse Dizzy Gillespie joita sitten säestää Oscar Peterson-vetonen trio. Taitoo, laatua ja kokemusta ei puutu ja vaikka herrat ei ookaan enää nuoruutensa päivissä niin menokin on vauhdikasta. Pohjimmiltaan täysin epäolennaista mutta viihdyttävää hyvän mielen jazzia.