Kuuntelupäiväkirja viikko 47

Beirut – The Rip Tide 2,5
Njääh.

Belle & Sebastian – The Life Pursuit 3,5
Stuart Murdochin popvisio on edelleen kova. Se soundaa yhtäaikasesti auttamattoman kivalta muttei siitä liiemmin puutu kevyemmän rockin tai miksei vaikka pienen funkin meininkiäkään. Kunnianarvoisa suoritus vaikka tai ehkä koska bändin alkupään levyt on ne olennaisimmat.

Dylan, Bob – Slow Train Coming 3,5
Dylanin kristillisen trilogian eka ja saarnaava lätty mutta peittää sanomansa hyvän musiikin alle. Gotta Serve Somebody, Slow Train ja When You Gonna Wake Up heittää kehiin yllättävän tiukkaa soulrokkia. Precious Angel on melkein vanhojen päivien kantrirockia. Man Gave Names to All the Animals tuntuu suututtavan keskivertokuulijaa mutta mun makuun lastenkirja/iltasatuklangi tekee siitä oikein nautittavan. Sitä paitsi pitkästä aikaa miehen diskografiassa oli taas hetki että Bob seiso riimittelynsä takana eikä tehny sitä vaan koska ei muuta osaa. Kaiken kaikkiaan aliarvostettu levy.

Dylan, Bob – Saved 3
Edellisen ollessa hengeltään saarnaava on Saved enemmän ylistävä. Monta hämmentävää ja hämmentynyttä tarinaa on siitä kuinka aikansa ja koko rockhistorian yks suurimmista sanottajista pääty hetkeks kirjottamaan lähinnä hengellisiä ylistystekstejä. Ongelma (sikäli kun sellasta on) on kahtalainen kun tekstien lisäks musa ei yllä yhtä korkeelle ja edellisen syvään uurettu groove on kateissa. Musassaan Saved ei varsinaisesti koitakaan tehdä muuta vaikutusta kun luoda ilon, tyytyväisyyden ja kiitollisuuden hyvää auraa millon milläkin keinolla mutta ei Dylanin voi sanoo kokonaan menettäneen taitoonsa kun kuullaan mm. aika kivasti soulahtavia juttuja. Tunnetta ei myöskään puutu. Jälleen kokonaisuutena vähän yliparjattu kun suurimmat haasteet on konseptissa, ei varsinaisesti sen toteuttamisessa.

Dylan, Bob – Shot of Love 3,5
Kristillisen trilogian viimesellä lätyllä on havaittavissa turhautuneisuutta ja jopa vihasuutta mikä tekee oikein hyvää. Ei enää ryvetä autuudessa. Painopiste alkaa tasapainottua maallisen ja hengellisen puoliväliin. Musassaan Dylan on nyt jopa aikas rock. Property of Jesus on hieno esimerkki ivallisen vihasesta ja omahyväsestä rockista joka pyörii siinä uskonnollisen ja maallisen kuvaston välimaastossa ja sen kertsi saattas olla jopa dylanilaisen 80-luvun väkevin rokkaus ainakin tunnepuolella. Lenny Bruce on vähän kummallisen kaihoisa pianoballadi edesmenneestä koomikosta. The Groom’s Still Waiting at the Altar huudattaa kitaroita antaumuksella soulrockatessaan minkä kerkiää. Trouble onkin sitten melkein beisikki soulbluussi. Kuusminuuttinen lopetusbiisi Every Grain of Sand haaveilee kaikessa rauhassa levyn loppuun. Shot of Love on melkein paras tästä trilogiasta muttei sitten kuitenkaan kokonaisuutena pärjää Slow Train Comingin väkeville mutta löysille ranteille.

The Highwaymen – Highwayman 2,5
Vuosi -85 ja outlawkantristarat Willie Nelson, Waylon Jennings, Kris Kristofferson ja Johnny Cash lyö viisaat päänsä yhteen ja löytää taas tiensä hittilistoille. Laiskasti kymmenestä biisistä vaan kaks on kenenkään näistä herroista ite kirjoittamia, tässä tapauksessa molemmat Cashin. Oon ihan varma että puolet näistä oon kuullu jo junnuna suomalaisina käännösiskelminä ja siihen nää kaikki sopiikin ku nenä päähän. 80-luvun tuotanto joka ei ota täysin valtaa mutta muistuttelee olemassaolostaan ei paranna lopputulosta. Mitä sitä kai muuta ois ollukaan tarkotus odottaa aikansa miespuoliselta Leidit Lavalla-kokoonpanolta jolla on kullakin omat avioerovelka-, huume- tai ihan vaan muuten ongelmansa.

Isaacs, Gregory – Soon Forward 4
Oikein hyvää reggaee kunnon reggaevuosilta.

Jay-Z – Reasonable Doubt 4
Tarpeeks pätevä ollakseen vakavasti otettava ja tarpeeks rento mennäkseen viihteestä. Laadukkaasti osuu joka sektoriin jos ei ehkä ookkaan täysonnistuminen kautta linjan.

Jay-Z – 4:44 3,5
Muistuttaa yllättävän paljon Kanye Westin suurimman huipun jälkeisiä töitä egoitsareineen ja seilaavine tunnelmineen. Kanyen aito hulluus puuttuu eikä 4:44:ssa oo yleisesti semmosta suuren perinnön tuntua joskin se on varsin hyvää häröhoppia. Hyvä esimerkki on Damian Marley mukana biisissä Bam. Miks? Viemässä Jay-Z:ltä ilmatilaa? Tuomassa vähän jamaikaa? Tuo se sitä vähän mutta suotta. Aiheuttamassa hajaannusta? Ehkä.

Jennings, Waylon – Ol’ Waylon 3
Jotenkin tää 1977 vuoden lätty onnistuu vähän hahmottamaan mulle erinäisiä seikkoja outlawcountryn saloista vaikka onkin varsinaisen aallonharjan jälkeen ilmestyny. Musiikillisesti ollaan niin kantrissa kun olla ja voi kaikkine kliseineen kun taas lyriikoissa useesti lauseesta tai vähemmästä kiinni ettei oltas ihan sitä itteensä peruskantria. Heti avaushittiraita Luckenbach, Texas (Back to the Basics of Love) vilisee tekstiviittauksia pikkukaupunkiin, Hank Williamsiin, ite Wayloniin ja arkiromantiikkaan. Sweet Caroline-lallatuksesta löytyy kantriutus. I Think I’m Gonna Kill Myselfin itsesääli on jo todella viihdyttävää. Waylonin ainoo oma tekele Belle of the Ball on just sitä kantrihöttöö jota sen voi olettaakin olevan jonka jälkeen on näköjään oikee hetki vetää pari Elvis-hittiä. Ja jatkaa tutulla kantrilla. Myönnettäköön että on Waylonin tekemisessä jotain kohtuullisen karismaattista.

Jennings, Waylon & Nelson, Willie – Waylon & Willie 3
Toden totta, nää kaks laitapuolen kantrin cowboyirvikuvaa ei enää tyydy vaan vierailemaan toistensa levyillä vaan pistä homman duetoks joskin molemmilla on myös kasa soolovetoja. Sedät laulamassa heti kärkeen biisin Mammas Don’t Let Your Babies Grow Up to Be Cowboys on upeeta käänteistä rappioromantiikkaa. Levyn päättävä The Wurlitzer Price (I Don’t Want to Get Over You) oli Waylonille jälleen yks kantrilistan ykkönen ja onkin kyllä hetivalmis kantrilaahaus. Waylon tempasee myös sillon aika tuoreen Fleetwood Mac-biisi Gold Dust Womanin ja osottaa taas olleensa varteenotettava karaokemestari.

Kula Shaker – K 4
Brittipoppi, psykerocki ja intiafibat umpisolmussa. Soundaa hetkittäin oudosti kotimaiselta Kingston Wallilta eikä vähiten toistuvien Intia-inspiraatioittensa takia vaikka Kula onkin enemmän biiseissään kiinni eikä tähtää ikuiseen lentoon.

Kula Shaker – Peasents, Pigs & Astronauts 3,5
Ei lyö enää samanlaisia säväreitä pöytään. Ilmeisesti kovimmat hämytehot saatiin purettua debyytillä ja nyt on kova tahtotila tehdä biisejä ja siinähän onnistutaan. Mutta tahtoisin enemmän kosmista huttua.

Linkin Park – One More Light 2,5
Hyppää jonnekin popin, radiorockin ja kevyen hiphopin outoon hähmään. Tällä matskulla tuskin paljon uusia faneja voitetaan mutta miksei pehmeempi suunta vois toimia bändin toisena puolena vanhoille faneille tai huomiota herättämättömänä taustamusiikkina autoradiossa. Jostain syystä bändin väkevin ja tehokkain voimavara eli Chester Benningtonin ääni on haluttu hukata keskikaistan äänialalle. Sitä on monin paikoin jopa vaikee tunnistaa. Ohan se kiva ettei aina tarvi huutaa. Tekis kyllä pieni potku muutenkin lätylle hyvää. Jos tän aattelee Benningtonin akustisena jäähyväislättynä johon on vaan tuotannossa lipsahtanu kasapäin ylimääräisiä härpäkkeitä niin ehkä siitä löytyy jotain kuvitteellista syvyyttäkin.

Office Building – The Sun Hit the Water 4
Tuskin sitä on tässä edes haettu mutta sitten on vahingossa tehty todennäkösesti paras sekotus suomi-iskelmää ja vuosituhannen vaihteen alternativerockeja mitä oon kuullu.

Office Building – Violent Heart 4
Rokkaa rohkeemmin ja hyvin ja on myös yhtä hyvin rokkaamatta. Ehkä sydämestä löytyy sopivasti väkivaltaa.

Sexsmith, Ron – Exit Strategy of the Soul 3,5
Ron Sukupuoliseppä tekee aina vaan hyvää musiikkia. Se on sen pahin ongelma. Ollaan toistuvasti hankalassa välissä jossa musa on liian hyvää että siitä ei tykkäis mut liian vähän sitä jotain että se löis tajuntaan. Miehelle tyypillisen folkrockin lisäks ilmassa on soulia ja kevyttä puhallinosastoo lähes hekumallisesti ja jokainen biisi yksittäin kelpais leffasoundtrackimatskuks. Ja silti pitää ettiä syvältä sielunsa uumenista verukkeita tykätä tosissaan Exit Strategy of the Soulista. Ihan niinku tässä yhdennentoista levyn kohdalla Ron ei itekään jaksais oikein syventyä omaan musaansa ja tekis vaan puolivahingossa edelleen pätevää settiä.

Wire Daisies – Just Another Day 3
Ois kai tarkotus olla naislaulajavetosta indierokkailua vuodelta 2005 mut onkin sit vähän niinku jollain Didon serkkutytöllä ois ollu ysärillä kohtuullinen autotallibändi. Myönnän että se kuulostaa paperilla hyvältä mutta on kuuntelussa aivan liian pikkukivaa musaa.