Kuuntelupäiväkirja viikko 48

Awon & Phoniks – Nothing Less 3,5
Näitten hiphop tuntuu paremmalta kun onkaan ottamatta siis mitään pois hyvistä soulbiiseistä, pätevästä sanaseppäilystä ja etenkin nykyään liian harvinaisesta DJ:n käytöstä turntableissa. Koitan siis vaan sanoo että niin hyvä kun vaan voi olla olematta mitenkään erityisen hyvä.

Elektro GT + Paleface – Ruma 3,5
Jazz, elektro ja rap kuulostaa hyvältä sommitelma-aihiolta. Mutta loppuviimeks tehdäänkö tässä muuta kun toistetaan 80-luvun kammottua hiphopjazzsekamelskaa ehkä ainoona erotuksena että nyt se rap on se kiinnostavampi osa? Paleface haluaa pelastaa maailman. Eiks voitas sopia et se on jo tuhoon tuomittu?

Laurila, Janne – Janne, Tuu Jo Tänne! 3
Janne mä haluun sulta enemmän. Sä pystyt siihen. Liian autopilottia.

R.E.M. – Reckoning 3,5
Oon aina kuunnellu Remeliä jotenkin väärin. Kaikkien näitten vuosien ja kuunteluitten jälkeen se alkaa pikkuhiljaa resonoida. Kantribändin tylsämielisyys vaikka onkin kantriks liian kaikkee muuta, popbändinä hyvä mutta aika ei oo kohdellu hyvin, rockbändinä todella löysä, noisebändiks aivan liian pehmo vaikka moni muu elementti vois toimia siinä muodossa. Mutta kun ottaa Remin vaan Reminä niin sehän on hyvä!

R.E.M. – Document 4
Nyt kun oon ottanu Remin ilosena sydämeeni enkä enää kelaa mitä se ei tee tai ei oo niin melkein ärsyttää kuinka paljon paikoin tykkään näitten menosta. A-puolelta vois pari biisiä karsia ilman merkittävää haittaa maailmanhistorialle mut muuten antaisin olla just niinku on.

Yoko Ono – Yoko Ono/Plastic Ono Band 4
Päällimmäinen tunne on aina se että Yoko vaan kiljuu ja kiekuu. Mikä on loistavaa. Rockbändi pohjilla leikkii jazzbändiä. Mikä on viihdyttävää.

Yoko Ono – Fly 4,5
Kaikkee mitä voi 70-luvun levyltä toivoo eli utufolkkia, rokkausta ja totaalista häröilyä. Yoko tuskin voittaa tällä tuplalätyllä kuitenkaan uusia kannattajia. Eka levy on hauskasti käsijarru päällä tehtyä pitkälti semmosta ihan oikeeta musiikkia ja toka levy painottaa sitten Yokon äänileikkejä ja krauttistasosta ufoilua. Ennen kun kuuntelin niin toivoin että 23-minuuttinen päätösnimiraita ois ihan oikeesti pelkkää kärpästä jossain muodossa mutta se onkin Yoko-soolo. Petyin ensin mutta sitten sen kestämätön upeus voitti täydellisesti puolelleen.

Yoko Ono – Approximately Infinite Universe 4
Vuosisadan kieku saa hyvää jälkee ilman tavaramerkkiäänkin. Tuplalevy kaikkee mahollista ja Yoko saa sen touhun kantamaan ja parhaimmillaan välittää teksteillä saman tunteen jonka ennen teki kailottamalla. Pelottavaa.