Kuuntelupäiväkirja viikko 48

Birds in Row – Gris Klein 4
Sieltä jostain posthardcoren ja mathcoren välimaastosta, kuitenkin enemmän modernia posthardcoree ja varmasti tälle on keksitty nykyään muitakin hienoja nimityksiä. Ihanaa että vuonna 2022 tulee vielä tämmöstä kamaa joka on sekä modernia että jokseenkin tutun turvallista ja vielä hyvää kaiken huudon seassa.

Miley Cyrus & Her Dead Petz – Miley Cyrus & Her Dead Petz 3
Miley tutustu the Flaming Lipsin porukkaan ja alko tehä outoo kamaa. No ei nyt oikeesti niin kovin outoo mutta melkein voin luvata että tätä kiinnostavampaa settiä ei tuu Cyrukselta koskaan. Toisaalta on just hauskaa että psykedeelisen, rockiin kurkottelevan popin tekeminen on nykypäivänä kovaakin muurien kaatelua ja vallankumousta. Puoltoista tuntia on luonnolllisesti kaameeta ylipituutta mutta harvoin tän sarjan tekijöitä jaksaa edes näin puoliantaumuksella kuunnella.

Dr. Feelgood – Down by the Jetty 4
Brittien 70-levyn pubirokkiskene osuu todella hauskaan väliin. Proge on vähän niinku nähty ja sen monimutkasuudet, sooloilut ja haahuilu hylätään raivokkaasti. Nuorisolle tyypillisempi uuden ja ihmeellisen luominen ei myöskään maistu vaan ollaan yhtä kiinni rhythm and blues-jutuissa kun 60-luvun alkupuoliskon bändit. Debyyttinsä julkasun aikaan vuonna 1975 oli Dr. Feelgoodilla jo useemman vuoden kokemus soittelusta joten ei oo ihme että bändi oli valmis. Rumpali ja basisti pitää väkevästi pakan kasassa ja Wilko kitaroineen ja Brillo mikin varressa millon vokaaleineen ja millon huuliharppuineen kylvää lievää kaaosta. Suurin miinus on että Dr. Feelgood studiossa soundaa hitusen kesyltä eikä Wilkon soittoo voi nähdä. Vika raita jolla soitetaan parin coverin yhdistelmä on livenauhote ja heti energiatasot hyppää merkittävästi. Jokseenkin myös kova saavutus on se että vaikka kaikki tekeminen on selvästi kiinni r’n’b-paatoksessa niin valtaosa biiseistä on Wilkon kynästä eikä covereita. Näistä ainakin Roxette ja Keep It out of Sight hipoo täydellisyyttä.

Interpol – The Other Side of Make-Believe 2,5
Interpol se vaan jaksaa yrittää. Kukaan ei tiedä mitä ne yrittää. Ihan kohtuullinen tuulahdus vuosituhannen taitteesta kai silti.

Miossec – 1964 3,5
Levyn nimi on Christophe Miossecin synnyinvuosi ja se julkastiin kun mies oli 40. 1964 oli myös hyviä chansonvuosia ja halus Miossec tai ei niin se musiikkiperinne kuuluu kirkkaasti nyt läpi. Eikä millään huonolla tavalla vaikka chansonlegendojen kanssa painiminen onkin varma häviö. Miossec kuitenkin klaaraa homman jotenkin ihmeellisesti väistämällä suorimmat mielikuvat kenestäkään tietystä esikuvasta, ehkä koska hoitaa vokaalit vielä enemmän (puoli)puheena ja sotkemalla bändisoittoo ja orkesteria hiivatin messevästi.

Rosalía – Motomami 3,5
Lattarijumputus goes experimental, multigenre ja all over the place. Kasapäin hyviä juttuja, jonkun verran ärsyttävyyttä ja kovin vähän tarttumapintaa. Hyvä. Ei esimerkiks tosi hyvä.

The Smashing Pumpkins – Adore 2,5
Billy Corgan tekee massiivisen suunnanmuutoksen. Smashing Pumpkins soittaakin yhtäkkiä tummanpuhuvaa synapoppia jossa ei oo edellisestä tallella juuri muuta kun laulajan ääni. Ehkä parissa biisissä joita en aio yksilöidä on pientä uuden aallon simppeliä tenhoo keskimäärin Adorella ei oo mitään mielenkiintosta kuunneltavaa.

The Smashing Pumpkins – Machina/The Machines of God 2,5
Siinä missä Adore tuntu suorastaan täydellisen laiskalta yrittämisen puutteelta, Machina tuntuu kaksin käsin yliyrittämiseltä. Corgan heittelee kaikki jo niin tutut laulu-, melodia-, ratkasu- ja muut muistamansa maneerit kehiin vanhojen hyvien aikojen kunniaks. Jimmy Chamberlin onneks palaa takas rumpuihin oltuaan Adoren poissa. Stand inside Your Love on aina ollu mulle jonkinlainen Mayonaisen tylsempi pikkuveli, Try, Try, Try hoitaa lallattelun, Heavy Metal Machinessä on sentään rouheet säröt ja tripla-annos kitaradubbauksia ja Glass And the Ghost Children haahuilee oikein urakalla.

The Smashing Pumpkins – Machina II/The Friends & Enemies of Modern Music 2,5
Machina II:n myötä the Smashing Pumpkins saa julkastua saman vuoden aikana melkein kolme tuntia musiikkia. Machina II:sta ei taidettu kylläkään saada julkastua kunnolla kaupallisesti ja se on semikaamee sekamelska joka sisältää tupla-LP:n ja kolme eepeellistä sälää.