Kuuntelupäiväkirja viikko 49

Carlile, Brandi – Give Up the Ghost 4
Oon kyllä selkeesti heikkona kantrivollotukseen ja sehän Brandillä on kokoajan pohjavire. Onneks mukana on pari rennompaa biisiä eikä iha joka raita oo täyttä kultaa niin pääsen taas yhtä levyä vähemmällä paasatessani millon minkäkin nimittäjän parhaista tapauksista. Mutta hyvin lähellä ihan mahtavaa.

Cut Copy – Zonoscope 3,5
Oikein kivaa indiejumputusta.

Kool G Rap – 4,5,6 3,5
Kerrankin ysäriräppiä joka on levymitassa lähes napakka kolme varttia kuten vaikka Illmatic jonka Nas löytyy tältäkin fiittaamassa. Sitten kun ysäriräppi on retroo nii 4,5,6 voi hyvinkin löytyä pikkuklassikkojen listalta.

Liekki – Hyönteinen 3,5
Korppi on tietenkin täysin ylivoimanen ja ois melkein minkä vaan bändin diskografiassa ja senhän jälkeen Liekki hukkas pallon aika isosti. Hyönteinen ei löydä sitä palloo uudestaan mutta suorittaa pätevää etsintää. Yllättävän hauska esim kuulla bändi reggaen tai diskofibojen kimpussa. Mutta Korpin taakka on raskas.

The Roots – Illadelph Halflife 3,5
Groove on niin taattu vakio että se meinaa alkaa jo puuduttaa. Muutenkin tämmönen ääriä myöten täyteen sullottu cd-pituus on lievä koettelemus itsessään. Ja silti Roots on taas hyvä.

Spread Joy – Spread Joy 3,5
Harvinaisen napakkaa tekemistä jenkkikvartetilta nimittäin 10 biisiä kestää sen 14 minuuttia. Musiikki henkii melkein ikävän avoimesti Wiren alkupään kamaa joskin ehkä naislaulajalla paikataan täyttä pastissihenkee. Yks biisi häröilee olemalla saksaks laulettu. Koska auringon alla ei oo mitään uutta niin voi kuunnella hyvää matkimista tai sitten suoraan Wiren Pink Flagia. Jälkimmäinen vaihtoehto on parempi mutta ensimmäinenkään ei oo huono.

West, Kanye – The College Dropout 3
Kanyen debyytti tuntu lähes täysosumalta mutta tulee enää sattumaosumia.

Yoko Ono/Plastic Ono Band – Between My Head And the Sky 4
Yokohan on vaan vokaaleissa että en tiedä missä määrin se vastaa musiikista kun Sean Lennonkin on kreditoitu noin miljoonaan soittimeen mutta Yoko alkaa olla synonyymille kaiken hyvin klaaraamiselle. Oli musa mitä tahansa tai vaikka sitä ei ois niin tääkin toimii lujaa.

Yoko Ono/Plastic Ono Band – Take Me to the Land of Hell 3,5
Yoko vuosimallia 2013 rapsakassa 80 vuoden iässä on ihan ehtaa sillisalaattia. Yokon, Yuka Hondan ja Sean Lennonin tuottamalle lätylle on haalittu puolet kaikista maailman muusikoista ja se kuuluu armottomana seilaamisena musiikissa, tunnelmissa, genreissä ja valotuksissa. Lenny Kravitz-funkkia, Beastie Boys-biittiä ja sitä ja tätä ja tota.