Kuuntelupäiväkirja viikko 49

Arppa – Kinovalon Alla 4
Arppa the singer-songwriter puksuttaa aika tutun turvallisesti mutta Arppa the band on nextillä levelillä. Livenä flow lienee uskomaton kun se meinaa päästä sfääreihin ihan levylläkin. Kaikesta huolimatta pieni puolinaisuuden maku on läsnä, ikäänkun erinäisistä biiseistä ois jääny loppusilaus matkalle. Speksit on vaikka mihin, saas nähdä mitä realisoituu.

Dr. Feelgood – Malpractice 3,5
Toinen levy vuoteen 1975. Oon aika varma että mun epämääränen fiilis siitä että Malpractice ois lähinnä jämiä ei voi pitää paikkaansa. Puolet kamasta on Wilkon kynästä ja se puoli musasta tuntuu nyt vähän kesyltä paitsi loppupäässä lättyä. Coveripuolella kierroksia saadaan ylös ihan mukavasti. Ehkä se kaks albumia vuodessa on vaan liikaa.

Dr. Feelgood – Stupidity 4
Huolimatta hyvästä debyytistä tää vuotta myöhemmin julkastu live on se juttu. Tänä päivänä verrattain kesyn kuulosesta bluesrenkutuksesta revitään kaikki tehot irti ja saadaan lisättyäkin. En edes tiedä mitä pitäs levystä sanoo koska sen juttu on sen kuunteleminen. Ainakin on mahdotonta olla näkemättä yhteyttä saman ajan punkrockiin ja sen inspiroimiseen.

Dr. Feelgood – Sneakin’ Suspicion 3
Pakka leviää. Kitaristi Wilko Johnson lähti bändistä albumin nauhotusten aikoihin. Tais huomata sekin että taika alkaa kadota ja jäljellä on vaan hyvää perusvääntöö ja -veivausta.

Father John Misty – Chloё & the Next 20th Century 3
Isä Misty fiilistelee tommosta 50/60-lukulaista hovilaulajaperinnettä ihan ookoosti. Loputtoman laahaava orkesteritunnelma ja hento laulu meinaa kyllä puuduttaa.

Mitchell, Joni – Blue 4
Ensinnäkin Blue on hyvä. Sen folkpohjanen ja jazzsävyjä hennosti hönkivä musiikki ei tee mitään väärin. Mitchell enkelivoksuilee sielunsa kyllyydestä ja runoilee minkä ehtii. Joukko kevyesti helkkääviä soittimia on valjastettu näihin karkeloihin mutta vältetty yliampumista kun itse kuolemaa. Blue pysäyttää ajan kulun ja on ainaisen kepeä soinniltaan mutta harvoin huoleton tematiikaltaan. Blue on myös lievästi masentava. Mitchellin tämmönen itteensä säestävä kausi kun huipentuu Blueen ja niinpä valtaosa sitä samaa sittemmin yrittäneistä naisartisteista ei pääse edes lähelle tai ainakin oo lähellä päästä samoihin tehoihin. Blue onkin kliinisen tehokas. Siitä on vaikee löytää vikoja ja kestokin on ideaali. Samalla omassa korvassa se kaipais lievää särmää jotta osuis mun sieluun.

O’Connor, Sinéad – The Lion And the Cobra 3,5
Mua vähän harmittaa etten löytäny O’Connorin musaa aiemmin. Ei siks että se olis välttämättä kokonaisvaltasen kovaa kamaa mutta kun ajan kuluessa pääsis yli miinuksista nii voisin alkaa olla fani. Kaamee tuotanto joka saa soittimet kuulostaa vielä huonommilla ku ne muuten ois sotkee todella lahjakkaasti lätyn soundia ja Sinéadin jatkuva kailotus tuntuu täysin turhalta. Mutta mitä esimerkiks tapahtuu Just Like U Said It Would B:ssä? Missä rummut? Mistä kaikki kummallinen kilkutus tulee ja miks sen kauheus on niin ihanaa? Entäs Troy tai Drink before the War? Jos tommosia balladeja tehtäs edelleen niin maailma ois parempi paikka. Toisaalta mulla on lieviä ongelmia heimorumpuja ja tanssimusaa sotkevien raitojen kanssa joita on ihan liian monta enkä löydä sisäistä klubilla heilujaani.

O’Connor, Sinéad – I Do Not Want What I Haven’t Got 2,5
Ei huono mutta tylsä.

Paganini, Niccolò – Viulukonsertto 1, D-duuri, op. 6 4
1700-1800-luvun taitteessa eläny italialaisviulistivelho pisti virtuoosin määritelmän vähän uusiks joten Paganinin ensimmäisen viulukonserton taidokkuus ei yllätä ketään. Mutta Paganini ei ollu pelkkää taitoo vaan myös isosti showta. Joten ei yllätä että konsertto on myös leikkisä ja vauhdikkaan vivahteinen. 1800-luvun alun konsertoks todella ilahduttava.

Pambikallio – Pambikallio 3,5
Mulle tulee lähinnä jatkuvat 60/70-lukulaiset takautumafibat sen ajan psykedeelisiin folkin ja rockin välimaastossa hortoileviin bändeihin joissa kaikki maalailee päällekkäin mutta samalla paletilla plus suomalainen epälaulu. Nää on siis kaikki lähinnä plussia. Livenä voi poksauttaa jokusen uuden aukon tajuntaan.

Primal Scream – Vanishing Point 2,5
Mä en näköjään vaan millään tajua Primal Screamin juttua. Voksut on brittinarinaa ja musa aina parempaa ilman niitä mutta sekin yleensä vaan kummallista tylsää haahuilua. Mitä lähempänä avaruutta ja kauempana Gillespien vokaaleista, sitä parempi. Eli harvemmin just niillä vesillä.

Ralph Myerz & the Jack Herren Band – A Special Album 4
Yllättää olemalla kolmen norjalaisen tekemää, vuosituhannen alun elektronista letkeyttä ja lähes nujazzhenkistä jamittelujumitusta sotkeva ilahduttaja. Groove on aivan kipee, sämplejä käytetään just sopivan säästeliäästi ja kun siinä päällä menee joku ksylofonisoolo niin ihminen on hetkittäin taivaanporteilla.