Kuuntelupäiväkirja viikko 5

Bentley, Dierks – Up on the Ridge 3,5
Osuu siihen ikävän pieneen rakoon jossa kantri kuulostaa sekä oikeesti kantrilta että oikeesti hyvältä. Myös Bentley bluegrass toimii. Jostain syystä mukana on myös kasa biisejä jotka koittaa olla jotenki vähemmän kantria ja enemmän poppia ja jää tylsiks. Mikä ihmeen nimi edes on Dierks?

Calexico – Carried to Dust 4
Ihanan mollipainotteista altkantria. Sen verran lattarifiboja ja jopa espanjavoksuja et voi perustellusti lätkästä kylkeen vielä texmex-merkin. Antaa tasotusta monelle kilpailijalleen sillä että mukana on liian monta lyhyttä raitaa joissa on vähän täytebiisin makua.

Drahla – Useless Coordinates 4
Katse historiaan no waven suuntaan ihan saksofonia myöten mutta vähän pehmitettynä. Kivoja pikkujuttuja on tukkukaupalla. Kilkattavia, änkyttäviä, nykyviä ja näykkiviä kitaroita. Se jo mainittu saksofoni. Hämmentävän kiireetön tunnelma alle puolituntiseks levyks. Jumittava ja hienosti pohjan pitävä basso. Kyllästyneet naisvoksut.

R.A.P. Ferreira – Purple Moonlight Pages 4
Joka siis tekee räppiä myös ainakin nimillä Milo ja Scallops Hotel. Kansi ei valehtele julistaessaan ”rhythm & poetry”. Biiteissä vahva jazzklangi ja filosofista tarinaa pukkaa. En keksi mitään miinuksia.

Kit Sebastian – Melodi 4
Tää kuulostaa just siltä mitä on eli länsimainen japanisoitunu tilkkutäkkipop kohtaa turkkilaisen popin ainakin tämmöselle valkonaamalle ihan autenttisen kuulosin maustein.

Mashina Vremeni – V Metre 3
Harva bändi tekee vielä 50-vuotiaana uskottavaa musiikkia tai on edes toimintakuntonen. Siitä saa maksaa sen hinnan että tarjolla on tuttua Mashina Vremenin harmitonta mutta toimivaa poppia. Näitten rokkaus on edelleen kuollutta ja mitä rohkeempia musiikillisia ratkasuita niin sitä paremmin toimii. Ja turvallisilla vesillähän veteraanit ui. Toisaalta onneks maailmassa on vielä vakioita. Onneks on Mashina Vremeni.

Mother’s Finest – Mother’s Finest [1976] 3,5
Eli se Epicille julkastu eikä neljä vuotta aiemmin RCA:lle tehty. Soulbändi hardrock säestyksellä. Ja funkilla. Yllättävänkin toimivaa protofunkrockia.

Nas – God’s Son 3,5
2002 ei ehkä ollu vuosi jona ois odottanu Nasin onnistuvan sen kummemmin kun Illmaticin suuruuden päivistäkin alko olla jo melkein vuosikymmen. Muutenkin vuosituhannen taite oli vaikeeta aikaa monille 90-alun itärannikon suurille heeboille. Ei tainnu Wu-Tang-ukkeleistakaan kunnialla selvitä kun Ghostface Killah. Joten kun Nas ilmestyy biittien kera jotka sisältää Beethovenin pianoo, pelkkää akustista kitaraa tai oudohkoja synoja tai on muuten hitusen epätyypillisiä mutta antaa aina näyttämön räpeille niin oon pelkästään ilosesti yllättyny. Ja Nasia ja kumppaneitakin kuuntelee ihan huvikseen vaikkei niillä pahemmin sanottavaa ookkaan.

War – Galaxy 2,5
Avaus/nimibiisi on hyvää diskoon päin kallellaan olevaa funkkia jota maustetaan synahuminalla. Baby Face on todella laiskaa jamaikafibasta funkkia. Sitten tulee Sweet Fighting Lady joka pyrkii nukuttamaan kuuntelijan sotkemalla funkkiin vapaa-aamun pysähtyneisyyttä. Tässä kohti on jo selvää että funk pysyy tasasena nimittäjänä ja osottajaa vaihdellaan nimellisesti biisistä toiseen. Hey Senorita-biisin lattarivaikutteet kuulostaa lähinnä vaivaannuttavilta. Sitten on The Seven Tin Soldiersin 14-minuuttinen funkjamittelu. Ainoo biisi siis jota jälkipolvet voi mitenkään tarvita on Galaxy. Lievällä varauksella.

Wonder, Stevie – Music of My Mind 3,5
Stevie on gruuvikone joka ei suotta päde sooloilemalla mutta leikkii sentään pari kertaa kokeellisella synalla soitellen hillittömän liudan instrumentteja eli melkein kaikki soittimet. Ja talkboxikin näyttäytyy! Jos siis Stevien laulu ei aiheuta vastareaktioo etkä kaipaa sooloilua niin kaikki muu mitä 70-luvun rohkeelta soulilta voi toivoo löytyy nyt yksistä kansista! Saatavana myös osa-maksulla!

Zarkus – Love Tracks 2,5
Markus ”Zarkus” Poussa oli kova sana monen bändin soittajapatteristossa. No soolona tulee tämmöstä jonkinsorttista poppia jonka pelkistävästi leimaan synapopiks. Ensinnäkin Zarkuksen voksut on liian peruspullaa. Jotenkin sentään noi synat miellyttää. Sitten lyriikat on myös oma lajinsa kun Zarkuksella on niin enkuks kun suomekskin semmosta omaa läppää niissä jatkuvasti jonka olemassaolo on huvittavaa vaikkei se itessään ookaan. Eli lyriikatkin kompuroi. Ehkä se siitä.