Kuuntelupäiväkirja viikko 5

Ghosts on TV – I Am Not Dead, I’m 55 Today 4,5
Just kun oon alkanu epäillä postrockin ihan oikeesti kuolleen ja aatellu että niin on ehkä parempi niin törmään vähän jälkijunassa suomalaisten vuonna 2020 julkasemaan äärimmäisen toimivaan postrockiin. Siinä missä yleensä postrokkareilla on levyllä pari muutamaa biisiä joista jokainen on oma vuorenhuippunsa, Ghosts on TV tarjoilee yhdessä puolituntisessa biisissä ei yhtä huippua vaan neljä ja messevää ambientin siinä välissä. Mukana myös seittemän minuutin täydellinen lopputekstitaustamusiikki. Täysin genrerajoja rikkomatonta perinnetekemistä mut niin kauniilla modernilla otteella että hirvittää.

Hubbard, Freddie – Straight Life 3,5
Miles Davisin jazzfuusiojatkumoo, varsin helponlaisesti mutta ihanan toimivasti.

Kuupuu – Lumen Tähden 3,5
Joko Kuupuun folk on äärimmäisen vääristynyttä tai sitten se mitä folkiks yleisesti luullaan on. Luonnon pikkunyanssit käy kimppuun sulassa luonnottomuuden ja luonnollisuuden harmoniassa.

Lykke Li – So Sad So Sexy 3
Muistan vielä kun Lykke Lin debyytin aikoihin se kuulosti jostain syystä kauheen tuoreelta ja oli taas seuraavalla levyllä pettymyksellisen isosoundinen ja valmis kohtaamaan maailmaan. Lähempänä tätä päivää Lykke Li onnistuu edelleen kuulostamaan tuoreelta mutta samanaikasesti aiheuttaa myös saman tutun pettymyksen. Ja niinpä käteen jää vaan pikkusen taiteelliseen kallellaan oleva kaihoisan elektroninen pop.

Mogwai – Mr. Beast 3,5
Mogwai osaa runnoo radiokestoseen biisiin koko postrockkaaren. Ja sotkee myös vokaaleja toimivasti. Hauska anomalian poikanen.

Mogwai – The Hawk Is Howling 4
Mogwai tekee nousuaan mun henkilökohtasilla preferenssilistoilla. Niin moni postrock, vaikka kuulostaakin hyvältä, on melkein tyhjäkäyntipainotteista eikä biisin lopullinen huippu edes sovita ylipituutta. Toisin on Mogwain kanssa. Kaikki se energia ja nousut ja laskut on selvästi tiiviimmässä paketissa mutta ei tunnelman eikä tehojen kustannuksella.

Shorter, Wayne – Native Dancer featuring Milton Nascimento 3
Mulle ainakin hankala tapaus. Molemmat tulee välimaastoon niin ei saada kunnon tykityksiä irti Shorterin saksofonismista eikä Nascimenton brassilaulajatähteydestä. Sitten pyöritään vähän hähmäsissä vesissä joissa jazz kohtaa ainakin nyt kasan perkussioita ja lattarirytmejä ja laulajan viemässä ilmatilaa mutta sitä laulajaakaan ei päästetä kunnolla aallonharjalle. Oikein hyvää taustamusiikkia kuitenkin.

Springsteen, Bruce – Human Touch 3,5
Oon tainnu suhtautua turhan varauksella Brucen ei-merkkitöihin. Onhan tää villi sillisalaatti eikä välttämättä sillä vallottavan hyvällä tavalla. On sitä Brucen vakiorokkia jonka ois ehkä voinu jättää pois mutta mukana on myös eri tavoilla hitaampaa, hauskempaa ja tunnelmallisempaa Brucee. Nimibiisi on yllättävän toimivaa iskelmärokkia, 57 Channels (And Nothin’ On) meni kerralla lemppari-Bruce-biiseihin ytimekkäällä viihdyttävydellään, jostain syystä I Wish I Were Blindin laahauskin on jees, Real Manin sankarilliset synat naurattaa ja loppuun akustinen Pony Boy on upee. Ja okei kyllä se peruskaurakin jostain syystä tuntuu hyvältä. Ehkä tää onkin vaan niitä episodeja elämässä.

Tricky – Maxinquaye 4,5
Jazzkapakan humua, reggaedubin sykettä, hiphopin nytkettä. Parhaimmillaan ja osassa biisejä täydellinen.

Tricky – Pre-Millenium Tension 3,5
Tricky toistaa Massive Attackin diskografian stooria. Nyt kolmannellaan ollaan hypätty debyytin ytimekkäästä voittoreseptistä selkeesti kokeellisempaan soundiin ja ollaan mennen tullen aikaansa edellä mutta kuulija jää kyllä jonnekin edellisen aseman paikkeille ihmettelemään. Ja ehkä noin tuhannella kuuntelulla kolahtaa todenteolla. Mutta ennen sitä sopii suitsuttaa debyyttiä yhä uudestaan.