Kuuntelupäiväkirja viikko 5

with Ei kommentteja

Cosmos Tango – Helmi 3
Periaatteessa Cosmos Tango on parempaa kun suomalainen keskiverto ysäriradiosoittorokki. Kitara vetää hyvin, lyriikoissa koitetaan vähän omaperäsyyttä ja syna laulaa taustalla kans keskivertoo omatoimisemmin. Mutta pienikin ihmeellisyys häviää aika äkkiä ja Cosmos Tango onkin sit kuitenkin vaan keskiverto radiosoittohakusta rockia.

Die Monster Die – Withdrawal Method 2,5
Newyorkilaisen monialataiteilija Alice Cohenin laulajapreesensillä väritetty ysärirokkibändi joka julkas pari lättyä ennen kun katos historiankirjoihin. Tää on niistä jälkimmäinen. Musiikillisesti osuis aika vaivatta grungen välittömään jälkiaallokkoon jossa kohtaa punk, metalliriffit ja pop. Cohen laulaa vielä aikas melodisesti kaiken päälle. Loppupeleissä kuten moni muukin kadonnu klassikko eli sittenkään ei kummonen klassikko ja kadonnu luultavimmin ihan syystä. Yrityksistä huolimatta ei tunnu jättävän muistijälkee.

Horsnell, Melanie – The Adventures of… 4
Jos mun ois pakko keksiä selkee syy siihen miks Melanie Horsnell tuntuu jotenkin erilaiselta kun moni muu naislaulaja-lauluntekijä niin varmaan teennäisesti syyttäisin sitä että nainen on Australiasta. Koska en löydä ite musiikista kunnollista syytä siihen miks tää tuntuu toisenlaiselta. Horsnell on aika monipuolinen ja heiluu leimallisesti folkista bändinkokoseen poppiin sujuvasti.

Maher Shalal Hash Baz / The Curtains – Make Us Two Crayons on the Floor 3,5
Maher Shalal Hash Baz on Japanista tuleva pariskunta Tori ja Reiko Kudo ja eufonisti Hiro Nakazaki plus vaihtuvia jäseniä soittamassa täysin rajattomasti mielensä mukaan kaaosta tai epämäärästä bluussia tai omia pophelmiään kun taas The Curtains Amerikan Yhdysvalloista on Chris Cohen-nimisen heebon niin ikään vapaasti kaikkee sotkeva prokkis. Albumi on jaettu näitten välillä puoliks ja kokonaiskesto on vajaa 40 minuuttia mikä tekee tästä jotakuinkin tupla-eepeen. Maher Shalal Hash Baz lämpiää vaikeen alun jälkeen ja bändin puolisko lätystä katkee kovassa vauhdissa. 17 raidasta vaan kolme on merkittävästi yli minuutin pitusia. The Curtains taas on parhaimmillaan äärimmäisen minimalistista psykegroovee ja malttaa soitella omia 10 biisiään vähän pitemmällä keskiarvokestolla.

The Psycho Sisters – Up on the Chair, Beatrice 4
Ponnistaa suurinpiirtein countryjutuista mutta välttää täydellisesti kantrin normaalin kädenlämpösyyden ja turvallisuuden. Sisters on tässä tapauksessa Vicki Peterson ja Susan Cowsill ja kumpikaan ei ota selkeetä liiderin roolia vaan tekee homman hienosti yhdessä. Naisten erilaiset lauluäänet soi yhdessä aika kutkuttavalla tavalla. Se toinen puoli bändin nimestä eli Psycho kuuluu tosiaan siinä kuinka näennäisesti kiltistä blueskantrifolkista huolimatta tunne on pinnassa tai sen välittömässä läheisyydessä ja aihepiiri ei turhia pehmoile vaikkei myöskään ylettömästi synkistele. Ja biisit on hyvää tekoo.

The Roots – How I Got Over 4
How I Got Over alottaa The Rootsin ehkies kiinnostavimman kauden joskin sen parhaudesta voi kiistellä. Se mitä nimittäin tapahtuu on että The Rootsista tuli 2009 Jimmy Fallonin housebändinä miehen talkshowssa. Se taas vapautti bändin tekemään enemmän tai vähemmän ihan mitä mieleen juolahti kun leipätyö Fallonilla takas elatuksen joka tapauksessa. Tuloksena näyttää syntyvän aina vaan vapaampaa ilmaisua joka on vieläpä tiivistetty 40 minuuttiin. Semmonen liuta vierailijoita on läsnä että ite The Roots tuntuu olevan taustabändinä omalla levylläänkin mutta se vaan ruokkii albumin luonnetta täydellisen radioaseman kuvitelmana. Useempi biisi putkeen kantaa samaa musiikillista teemaa mikä aiheuttaa olon… varmaan progeräpistä? Eikä tää oo ees ensimmäinen kerta kun The Roots saa leikkimään ajatuksella vaihtoehtosesta musiikkihistoriasta jossa hiphopin suunta ois voinu kääntyä maailman parhaaks musiikiks.

The Roots – Undun 3,5
Levyn taustastoori on taas päätähuimaava. Kyseessä on konseptilevy Redford Stevens-nimisestä heebosta joka on nimetty Sufjan Stevensin Redford-biisin mukaan.
Niinku antigangstaräppiä
Albumin lopettaa neliosanen sarja albumin epämääräsenä pohjana toimineesta Reford-biisistä. Ensin Sufjan Stevens vetää oman biisinsä, sitten se tehdään jousikvartetilla ja pianolla, sitten freejazzina ja lopuks taas jousikvartettiversiona. Kuulostaa paperilla hyperkiinnostavalta mutta äänentoistojärjestelmässä enemmän siltä että sua päin heitellään biisinpalasia. The Rootsin uus vapaus uhkaa kääntyä itteensä vastaan. Mutta vasta uhkaa.

The Roots – …And Then You Shoot Your Cousin 4
Samat hankaluudet kun aiemmissakin vapaamman tekemisen The Rootseissa kuten missä on The Roots? Mitä ne haluaa? Vaikee ehkä ajatella The Roots-levynä kun vertaa bändin 90/00-kamaan vaikkei bändi ookkaan ikinä ollu se kaikkein suoraviivasin kortti pakassa mutta kun tän lätyn ottaa vaan sellasena kun se kimppuun hyökkää eli vähän yli puoltuntisena genrejen, tunnelmien ja oikkujen hallittuna sekamelskana niin se on siinä kastissa oikein hyvä. Eka raita on Nina Simonee ja siitä sit sinkoillaan mm. hiphopin, jazzin ja modernin klasarin väliä. Olen taas myyty.