Conference Call – Poetry in Motion 3,5
Maailmalle avointa jazzia eikä toisinpäin. Maltillisesti. Tarpeeks pehmeetä että genreen vihkiytymätöntä voinee välillä nauttia ja kuitenkin syvää että enemmänkin mainittua huumetta kuluttanu jaksaa kuunnella.
Death Hawks – Psychic Harmony 3,5
Lievä järkytys miten Suomen kärkipään psykejumittajat onkin yhtäkkiä synapoppareita. Toisaalta jos tää oiskin liukuhihnamaisesti jo neljäs vakiojumittelu putkeen niin ei se paljon suurempaa juhlaa aiheuttas. Aikamoinen kasaridiskoröyhtäys ja siihen nähden myös oikein hyvä psykelevy ja paikoittain lipsahtaa jonnekin jazzfuusion puolelle. Mikäli ajatus Death Hawksista ja vokoderista kuulostaa pahalta niin kannattaa pysyä turvallisen matkan päässä.
Greatful Dad – Moomin Valley of the Dolls 4
Musiikkia lasten leluilla, etenkin sähkösellasilla! Tai jos nyt ei äärikireissä tulkinnoissa ihan musiikkia mutta ainakin kokonaisuuksiks kasattuja ääniä. Käytännössä ollaan lähellä noisee mutta rytmit ei unohdu, raidat on lyhyitä ja niissä on meininkiä ja pilke silmäkulmassa. Just se mitä ihmiskunta siis tarvii! Aina voi toivoo helpommin lähestyttävää musaa mutta sitä varten onkin Emma-gaala. Ehkä kaipaan vähän livevetojen vaaran tunnetta mutta se on toisaalta tietenkin oma juttunsa.
The National – The National 3
Luulee olevansa kantribändi. Mutta on tietenkin vaan viihdyttävän itsesäälinen indiealokas.
The National – Sad Songs for Dirty Lovers 4
Hakee onneks uudenlaista jämäkkyyttä tekemiseensä. Avausraita Cardinal Song on lukusine osineen lähes progee ja muuallakin on taipumusta sinänsä turhille mutta elävöittäville biisinosille, Available-kappaleessa taas on ihan kunnon huutoo eikä se oo ees ainoo hetki jossa semmosta on havaittavissa. Yleisestikin tapahtumia riittää uudella tavalla. Verrattain rohkeekin kasvaminen debyytistä. Vähän oon itekin yllättyny miten hyvin tää tänään toimii.
The National – Boxer 3,5
Avausraita Fake Empire teki ilmestyessään hillityllä voimallaan vaikutuksen sen aikaseen metallipääminään. Alan vihdoin sisäistää että bändissä on viimestään tässä kohtaa kyse rumputyöskentelystä joka hallitsee melkein koko levyä ja se on aika hieno elämys kun se lyö päin naamaa. Laajempikin sovituspuoli on kunnossa.
The National – High Violet 3
Edelleen rummut vakuuttaa, voksut laahaa, orkestraatio pyrkii puhaltamaan musaan elämää ja en meinaa saada ite biiseistä kiinni.
Verdi, Giuseppe: Aida 3,5
Montaa muuta verdiä jotenkin maltillisempi, ehkä jopa hienostuneempi. Vauhdin puute vähän uhkaa oopperan alkupuolta mutta löylyäkin löytyy lopusta ja jo viimestään kakkosnäytöksen marssi ja sitä seuraava tykittely ravistelee unihiekat. Kiva että Verdikin kasvo säveltäjänä ainakin johonkin suuntaan.
Wilson, Abram – Life Paintings 3,5
Trumpetisti Wilson hoitelee tän levyn ihan kvartetilla. Vaan piano, basso ja rummut takana. Kvartetti venyy ilahduttavasti eri suuntiin pitäytyen kiltisti keskitien jazzissa ja Wilson soittaa väliin hauskasti eri hetkiä eri korkeuksilta ja tyyleillä niinkun trumpetöörejä ois useempi rivissä. Äänitila saadaan siis käytettyä vaikka levyn kesto onkin cd-aikatyypillisesti yltiöpäinen.