Kuuntelupäiväkirja viikko 51

21 Japonesas – El Paso del Tiempo 3
Tää on tehty kai ihan rehellisenä pyrkimyksenä olla radiosoittokelposta uutta aaltoo vuoden -90 baskialueilta. Tuotannosta puolet ja soitosta kolmannes on kuitenkin lähinnä kasarijazzfuusioo mistä tulee ihanan vekkuli svengi ja häiriintyny kokonaisuus. Kuuntelisin näitä mielummin soittonsa kun biisiensä takia mikä tekee bändistä outolinnun joka vinkkelistä.

Animashaun, Lekan – Music of Lekan Animashaun – Low Profile (Not for the Blacks) 4
Koita siinä sitten löytää jotain huonoo Fela Kutin 70-luvun bändin tekemisistä. Se oli kuitenkin niinkun Skatalitesin paluu lihassa mutta vaan Afrikan mantereella. Sietämätön groove ei anna rauhaa. Felan kiippariharhailu hypnotisoi. Animashaun on myös tarpeeks erilainen lauluäänenä että on vähän omaa tuntua. Pari reilun kymmenen minsan rallia on oikee formaatti kaikelle.

Autio, Antti – Kaikki Talot Huojuu 4
Autiosta ois aika helppo myös olla tykkäämättä. Puritaanille Autio on liian iso soundinsa ja ehkä bändinkin puolesta, vähänkään musiikkia kuunnelleelle oikeestaan vaan suomalainen versio isoista maailman indienimistä. Yllättäen tekstit on mulle usein heikoin osa. Ei ne yleensä huonoja oo mutta aivan liian usein tipun kärryiltä ja ollaan vaan mukavassa lallatuksessa. Kaikki Hyvin-biisin jälkeen toivoin saman vangitsevuuden jatkuvan enemmän. Musiikissaan Autio on yhtä hyvä pienimuotosessa kitarannypläyksessä kun eeppisiks kasvavissa maailmanlopunnostatuksissakin. Kun Kaikki Talot Huojuu loppuu Muistatko?-biisiin joka on Kaikki Hyvinin tavoin lähinnä lista asioita niin karvas epäilys nousee pintaan: onko Antti Autio sittenkin vaan todella hyvä tekemään listoja?

Bottesini, Giovanni: Gran Duo Concertante 3,5
Vartin mittanen tekele jossa molemmat soolosoittimet vie ja orkesteri vikisee harvoin mukana. Ehkä todellinen jännyys tulee siitä että Bottesini sävelsi tän alunperin kahdelle kontrabassolle. Nykyään yleensä kuullaan tätä versioo jossa toisen osuus on sovitettu viululle. Ei nouse lajissaan superteokseks mutta ilahduttaa vivahteikkaalla olemassaolollaan.

Clarke, Stanley – School Days 3,5
Stanley säveltää raivolla. B-puoli on hitusen isompaa bändisoittoo torvineen ja Stanley äityy jopa laulamaan sekunniks. Desert Song tunnelmoi siellä akustisesti ja John McLaughlin luonnollisesti onnistuu kitaranvarressa. Life Is Just a Game lopettaa melkein yhtä hyvin kun levy alkaakin kun A-puolelta jälkipolville jää lähinnä kaheksanminuuttinen avausnimibiisi jossa Clarke on todenteolla vauhdissa. Lättynä School Days jättää vähän valjun onnistumisen tunteen. Stanley on loistava bassonvarressa mut miks se piilottelee suurimman osan levystä? Missä muitten soittajien (paitsi McLaughlin) kovat soolot? Ihanaa Stanley, että sä sävellät ja vielä hyvin mutta kansa tahtoo enemmän soittoo.

Oihenart, Maddi / Goia-Aribe, Josetxo – Ilhargi-Min 3,5
Hauska kuulla vähän baskimusiikkia. Jossain askeettisen jazzin ja todennäkösten kansanmusakaikujen välimaastossa mennään. Kaava on sama käytännössä joka biisissä: piano ja basso säestää pelkistetysti, Oihenart laulaa säkeistön tai pari ja sen jälkeen Goia-Aribe hönkäsee vuorostaan saman verran saksofonillaan ja sitten lopetellaan mielellään yhdessä.

Pelkkä Poutanen – Pyhä Veri Vuotaa 3
Aikamoista kansanmusiikkimanausta. Poutanen kivasti tajuaa sekottaa sinne elektronisia juttuja ja vaikka sun mitä kilistimiä, helistimiä ja emokanteleita ja se kansanmusiikkikin tehdään laajimman kautta sotkien kaikki maailman kurkkulaulut, puolijoikut ja mummonkyräilyt. Tekstit on ihan pätevähköö uskonnollismystistä ja vähän muutakin höttöö, joskin Mao Tse-Tungin maininnasta saa aina lisäpisteitä, niin nytkin.

Red Hot Chili Peppers – Unlimited Love 3
Nyt kun John Frusciante palaa bändiin kitaristiks niin tekemisessä on todellakin semmonen vanha kaverit jamittelee sydämensä kyllyydestä-fiilis. Vaikka kuka mitä väittäs niin en usko että on ollu tarkotuskaan saada sinkkubiisejä tehtyjä. Ainakin sen pohjalta miltä levy kuulostaa on tärkeempää ollu tykitellä täys lätty hyvän tuulen jamittelua faneille. RHCP on todennäkösesti kokoluokkansa ylipätevin bändi suhteessa soittamaansa musiikkiin.

Red Hot Chili Peppers – Return of the Dream Canteen 3
Vahvistaa sitä ajatusta että nyt on pitäny julkasta kaikki mitä saadaan nauhalle Fruscianten paluun kunniaks. Fanit ilootkoot. By the Wayn jälkeen ei oo Chili Peppersiltä kuultu käytännössä mitään uutta tai kiinnostavaa ja Stadium Arcadium-tuplan pienen sisäisen vaihtelun jälkeen tuntuu niinku ois yrityskin kadonnu ja nyt mennään vaan ikuisella kakkosvaihteella. 2022 julkastusta kahdesta ja puolesta tunnista uutta musiikkia oikeestaan ykskään biisi ei nouse millään massasta. Tottakai tältäkin levyltä voi poimia Eddie-biisin pitkittyneen soolon tai My Cigaretten elektronisen alhon tai Bag of Grinsin grungekertsin tai In the Snown spoken wordit mutta silti ne on just sitä samaa mitä muutkin kaks tuntia.

Stereolab – Margerine Eclipse 4
Mikään yksittäinen elementti ei liene 60-lukua uudempi. Sähköurkuja oli jo sillon, motown oli sillon, ranskan kieli oli sillon, folklallatuskin oli jo vanha juttu. Mutta Stereolabin retrofuturismi vaikuttaa jossain ajan ulkopuolella ja on toistuvasti käyttistä.

Wilco – Star Wars 3
Star Wars ei oo ollenkaan keskiverto Wilco-albumi. Se on puolittaisen keskinkertanen, poikkeuksellisen lyhyt vaan puolituntisena, semisti hengetön ja siinä on mahtava kissakansi.

Williams, Tunde Plays with the Africa 70 – Mr. Big Mouth 3,5
Tunde soitti trumpettia Fela Kutin bändissä kun teki tän ainoon soololevynsä ja käytännössä taustoja hoitelee Felan bändi ihan Fela mukaan lukien. Tyypillinen Felan afrobeatformaatti jossa puolisentuntia sisältää kaks biisiä kattaa nimibiisin ja The Beginning-instrumentaalin joissa molemmissa on jopa letkee tempoo. Suurin ero Felan nimen alla julkastuihin on se että Felan ääntä ei kuulla. Muuten Mr. Big Mouth vois olla keskiverto Fela Kuti-julkasu. Felan kiipparisoolojakin tulee reilulla kädellä.