Kuuntelupäiväkirja viikko 7

with Ei kommentteja

Fantastic Negrito – Please Don’t Be Dead 4
Funksoulbrothaärränbeetä enemmän modernilla otteella kun vaikka 60/70-lukuja täysin peilaillen. Musassa soi bluussit ja funkit ja soulit ja kaikki sensemmoset todella sujuvassa harmoniassa. Lyriikkapuolella modernisointi näkyy esim. Plastic Hamburgersissa ja Bullshit Anthemissa. Loputon mutta kekseliäs groove vie mennessään.

Korn – Follow the Leader 2
Korn on niitä bändejä jotka on aikamoisen roskan maineessa. Semmosten kanssa tulee välillä fiilis että ehkä niitten musassa olikin joku juttu joka vaan meni yleisessä paheksunnassa jengiltä ohi. Mutta ei Kornilla kyllä ollu. Onhan tossa soundissa tietty oma klanginsa bassonhakkauksineen ja ylösalas murisevine ja vinkuvine kitaroineen mutta kun ei löydy biisiä jossa sitä jaksas koittaa fiilistellä plus sekin juttu on äkkiä kuultu. Sitten vielä Ice Cubekin tuhoo puolet kaikesta uskottavuudestaan kerralla fiittamalla yhessä tylsässä biisissä. All in the Familyssä Kornin laulaja Jonathan Davis ja Limp Bizkitin Fred Durst dissaa toisiaan mikä on huonoudessaan historiallista itse tekijöittenkin mielestä.

Wu-Tang Clan – Enter the Wu-Tang (36 Chambers) 4,5
Olipas Wu-Tang kaikkivoipa debyytillään. Jengi haltsas ihan puhtaat bängerit, possehulluttelut, tunnelmoivemmat ja soulahtavat lähes-slowarit ja radiosoittokelposesti gruuvaavan kaman. Ja varmasti tunsi kaiken kaman aika hyvin. Kokonaisuudelle tekee erityisen hyvää RZAn minimalistisesti päällekäyvät biitit, kungfuleffa-sämplet ja se miten 9 räppäriä vaihtelee jatkuvalla syötöllä mikinvarressa.

Wu-Tang Clan – Wu-Tang Forever 2,5
Hartaasti odotettu kakkoslevy pyrkii tuhoomaan kaiken mielenkiinnon heti introlla joka kestää melkein seittemän minuuttia pelkästään julistaen comebäkkiä ja mahtavuutta. Se itse asiassa kuvaa aivan liian hyvin koko albumia. Biiteissä on vaan vähän henkee ja sitten pitää koittaa löytää jotain naposteltavaa räpeistä. Ja kestoo on se lähes parisen tuntia. En tiedä lipeekö RZAn ja Klaanin ote totaalisesti vai onko tää olevinaan joku uus suunta mutta puhtailla papereilla siitä ei selvitä. Erityisen tuskasta tää on koska debyytin ja tän välissä wutangklaanilaisilta tuli monta lähes legendaarista soololättyä.

Wu-Tang Clan – The W 3
RZA jälleen kungfupätkiä pilkkomassa. Lähentelee itessään jo neroutta että nyt tajutaan pysyä tunnin kestossa. Musiikki tuntuu paineettomasti kasatulta kun uskalletaan hyödyntää jopa reggaefiboja. Hollow Bonesin sämplätty biitti on herkullinen. Conditioner-biisin Ol’ Dirty Bastard-sekoilu on taas hyvää. Protect Ya Neck (The Jump Off) hönkii debyytin äänimaailmaa vähän vähemmän rupisena. I Can’t Go to Sleep urkuineen, jousineen ja Isaac Hayesilla kuulostaa todella upeelta. Kun The W ilmesty loppuvuodesta 2000 alko olla kyllä vähän epäselvää mihin Wu-Tang-levyä tarvitaan. Ne kollektiivin jäsenet jotka oli kiistattoman kovia pärjäs pitkälti jo omillaankin ja kun oot menestyneen räpporukan ukkeli niin ghettouho ei vaan enää vakuuta.

Wu-Tang Clan – Iron Flag 2,5
Tasasempi kun The W mikä on huono juttu koska huiput puuttuu. Public Enemyn Flavor Flav käy huutelemassa yhessä biisissä mikä on ajatuksena aika hauska mutta kuunneltuna ei juuri ihastuta. Soundimaailma huojuu ja heiluu mutta aika tylsän kehikon sisällä. Armollisesti ollaan onneks tunnin kestossa.