Kuuntelupäiväkirja viikko 8

with Ei kommentteja

Foals – Antidotes 3,5
Foals on parhaina hetkinään sekä pirullisen gruuvaava, hurmaavan leikittelevä että riittävän viihdyttävä oikeuttaakseen koko paketin. Ja niitä hetkiä piisaa. Viitisenkytminuuttisen lätyn optimi meni kuitenkin varmaan siinä puolen tunnin kohdilla. Mutta hyvinhän pojat vetää.

Green Army Fraction – Clorophyll Flood 3
Ruotsalaista voimaelektroniikkaa joka pyrkii tekemään biisejä rytmitetyllä noisella ja puheen-ja-sen-sellasen pätkillä. Pinnan alla Neuvostoliiton kansallislaulua ja vähintäänkin lievää ekofasismia. Hetkellisesti jokseenkin antoisaa.

Haru, Ylva – Linnut 3,5
Varmaan sitten ehkä suomalaista altkantria jos lähtökohtana on että suomalaista kantria ei ylipäätään oo olemassa ja sillonkin sen kuvitteellisen genren balladipäätyä? Harun laulussa on paatoksetonta voimaa ja maanläheisyyttä. Jos musiikin skaala ois vähän laajempi loputtoman balladin sijaan niin saattasin olla kovinkin myyty. Nyt jään odottamaan tulevaa.

Hawkwind – The Xenon Codex 3,5
70-luvun jälkeen Hawkwindilla tuppas olemaan vähän hankalaa jos ei ollu senkin loppupuoliskolla ihan tarpeeks. Miehistöltään aina niin tuulinen Hawkwind oli tässä kohti jotenkin ihmeen kaupalla muutaman vuoden jo soitellu aika vakioporukalla mikä tuntuu tekevän hyvää. The Xenon Codex on 80-luvun viimenen Hawkwind-lätty ja se onnistuu lopettamaan vuosikymmenen lupaavankuulosesti. Satunnaisotannalla tekis mieli sanoo että ihan pirteimpiä Hawkwindeja sitten Lemmyn lähdön vuonna 1975 ainakin jos käytetään mittarin bändin menestysreseptiä scifirokkaamisesta syntetisaattoreitten kanssa.

Hawkwind – It Is the Business of the Future to Be Dangerous 3
Bisnes, vaara ja tulevaisuus on kaikki jokseenkin kaukana. Tää lätty on sit vuodelta 1993 ja Hawkwind oli just jääny trioks edellisen albumin jälkeen. Kunnon futuristin tavoin tätä tyhjiöö paikattiin koneilla eli tässä tapauksessa synoilla ja sekvenssereillä. Nyt sitten puksutetaan jotain ambientteknoo muistuttavaa urakalla. Parinkyt minuutin päästä levyn alusta saadaan ekat maistiaiset siitä että Hawkwind on jossain koneiden takana mukanakin levynteossa. Kun siitä odottaa vielä vartin niin saadaan jopa vokaalit mukaan ja vähän sitä vanhaa kunnon Hawkwindia mitä seuraakin ysärisynareggae. Sitten saadaan vielä Rolling Stones-coveri Gimme Shelterin muodossa joka on ihan pätevä. Se on sitten tuntiin kai kolme raitaa joissa on edes laulu. En oikein usko että kyse on niinkään hudista vaan tilanteen tuomasta mahdollisuudesta kokeilla etenkin kun useemmalla biisillä on jotain aiempaakin historiaa esimerkiks livejutuissa.

Hawkwind – Onward 4
Hawkwind on Hawkwindin vanki kuten kaikki pitkäikäset ja vähänkään suuremmat musajutut yleensä päätyy olemaan ittensä vankeja. Hawkwindin kohdalla se vaan on ihan kiva juttu. Missä todellisuudessa loputon määrä jumittavaa avaruusrockia ois huono asia? Onward on kuitenkin 27. bändin levy ilmestyessään vuonna 2012 ja bändillä on siinä kohtaa ikää jo hyvän matkaa yli 40 vuotta mutta meno ei oo hyytyny vaan ehkä jopa palannu lähemmäs alkuaikain ilottelua toki tuoreemmin maustein. Se on sitten tietenkin se asian toinen puoli että miten selitän ittelleni että kannatta kuunnella tätä uudempaa Hawkwindia joka melkein pärjää vanhoille loiston päiville kun vois vaan kuunnella sitä vanhaa ja jo kovaks havaittua. Tuotanto on yllättävänkin mutasta paikoin mutta sekään ei menoo kyllä yhtään haittaa. Onward on tuplalätty ja kakkoslevyn alkupuolisko eli albumin C-puoli on merkitty takakanteen termillä bonus live tracks. En löydä mistään albumin painosta jossa niitä ei olis joten se sitten pyrkinee osottamaan vaan niitten liveluonteeseen.

Republica – Republica 3,5
Kevyt-The Prodigy kohtaa brittipopin. Mutta toimii oikeesti paremmin kun miltä paperilla kuulostaa. Avausraita Ready to Go kuulostaa vähän pelottavan hittihakuselta mutta siitä se levy aukee varsin kuunneltavaks synarokiks jossa yllättäen on sitä rockangstia ja raivoo pulputtavien synojen ohella.

The Who – The Who Sell Out 4,5
Saattaa olla tai olla olematta tehty tribuuttina tai inspiroituneena sillosista piraattiradioista mutta konsepti on joka tapauksessa hauska kun se sisältää biisejä, bändin tekemiä feikkimainoksia ja yleisiä kuulutuksia. Niitten välisen tasapainon ois voinu tuhota monella tavalla mutta se että paino on selkeesti biiseillä ja muut on maustetta on todella hyvä. Tänään The Who kolahtaa. Sen studiotaikojen kyllästämä psykedelia, aikansa kovimmaks livebändiks hämmentävän hienostunu pop, välähdykset live-energisestä kaaoksesta, Silas Stingy-biisin lastenlaulumaisuus, brittihuumoripitosuus ja sula hulluus verrattain kauniissa paketissa.

The Who – Tommy 4
Se on hyvä juttu että musantekijät kokeilee uusia juttuja. Ja etäisesti toivooluovaa että Pete Townshend kyllästy jossain määrin popkappaleittensa tekemiseen ja halus luoda jotain uutta. Nyt tehdään siis kokonaisuutta eikä kai niinkään yksittäisbiisejä.
Kuten aina oopperaakin kuunnellessa niin rockoopperaankin kannattaa briifata ittensä lukemalla stoorin yleiskatsaus. Nyt Tommy-poika näkee kadonneeks kuullun isänsä tappavan äidin rakastajan ja vanhemmat uskottelee pojalle että se on kuuromykkäsokee jottei teko paljastu. Ylivertaseks herkistyneen tuntoaistinsa turvin Tommysta tulee pinballvelho kunnes muuan tohtori parantaa Tommyn joka sitten perustaa kultin jonka lässähdettyä Tommy vajoo taas omiin maailmoihinsa. Matkalla on uskonnollista surua, LSDtä, hyväkskäyttöö ja yleistä hämmennystä. Rockooppera on senkin takia todenmukanen määre että jokainen raita on kirjotettu edistämään stooria ja menemään sen alaisuudessa toisinkun sittemmin progebändit luodessaan vastaavia kokonaisuuksia meni helposti enemmän mozartilaisbeethovenilaiseen tunnelmien maalailuun ja instrumenttihurjasteluun. Vaikka soittaa The Whokin todella hyvin mutta palvellen kokoajan tarinaa.

The Who – Who’s Next 4
Odotin pitkään The Wholta jotain muuta enkä meinannu päästä sisälle kun pariin tunnetuimpaan biisiin eli alun Baba O’Reily ja lopun Behind Blue Eyes. Mutta tarkemmassa ja pitemmässä tarkastelussahan tää on kovaa kamaa lähes joka biisin osalta. Bargain veivaa kovin virheettömästi. Pariminuuttinen Love Ain’t for Keeping tuntuu ihan paikallaan olevalta jos ei nyt mitään niin ihmeellistä teekään. Basisti John Entwistlen My Wife alkaa jopa ihastuttaa kummallisena poppina. Levyn lopettava Won’t Get Fooled Again rymistelee hienosti finaaliin. Huolimatta useista balladiosioista tuntuu Who’s Next vähän hassustikin vaikka Tommya sekä progemmalta että rockimmalta. Vähän suoraviivasempi kokonaislinja mutta kohtuuttoman ihanasti koukeroo joka välissä.