Kuuntelupäiväkirja viikko 8

Apple, Fiona – Extraordinary Machine 3,5
Ei enää kuulosta yhtä vihaselta kun aiemmin tai ainakin sitten vaan samoista asioista ärsyyntyneeltä. Tidal oli lämmittelyä ja When the Pawn… vei homman maaliin ja sittenhän Apple meinaa lopettaa homman huipulla. Extraordinary Machinen synnytys oli vaikee. Tutun tuottaja Jon Brionin kanssa tehty levy vuoti ja sitten se tehtiin melkein uusiks. Kaks lätylle jäänyttä Brionin tuottamaa biisiä kuulostaa siltä että ois voinu löytyä uus suunta Applen musaan. Uusiks tehdyt biisit on jees mutta tuntuu liian samalta kun aiemmin. Huokaus.

Apple, Fiona – The Idler Wheel… 3,5
Albumin koko nimen kirjottaminen veis taas When the Pawn…in tavoin neljännespäivän. Apple teki ja tuotti lätyn sillain puolivahingossa useemman vuoden kuluessa keikkarumpalinsa Charlie Draytonin kanssa jotka hoitaa melkein kaiken tällä levyllä. Mä en selvästikään osaa päättää mitä Fionalta haluan. Luulin aina halunneeni kuulla sitä pienimuotosempana. Nyt kun se on semmosta niin ei oikein potki. Kun Fiona sano jossain haastattelussa ettei se The Idler Wheeliä tehdessään ees aatellu tekevänsä levyä niin siltä se mustakin tuntuu.

Chicago Transit Authority – Chicago Transit Authority 4
Soulrock ois ehkä oikeesti lähimpänä tulosta. Klangissa on jotenkin kummallisesti vähän samaa kun seuraavan vuoden 1970 Curtis Mayfieldin ekalla soololla. Torvisektio painaa menemään täydellistäen musiikkia joka nojaa hyvään rockgrooveen ja keksii mennessään pikkuprogeilua. Matkalle osuu hyviä biisejäkin. Jimi Hendrix nyt ei muutenkaan ollu mikään leuhka jätkä mutta silti on aiheellista ottaa tosissaan se että Hendrix sano bändin kitaristi Terry Kathia universumin parhaaks kitarisaks. Enkä uskalla kauheesti epäillä kun kuuntelee Kathin sooloja pitkin levyä joita luonnollisesti on liian vähän (mikä määrä ois tarpeeks?). Free Form Guitar-biisi on seittemän minsan Kath-soolo jonka sanominen maailman ekaks noiseraidaks ei ois kauheen väärin. Päätösbiisi on melkein vartinmittanen jami sydämen kyllyydestä. Aijai.

Close Erase – Dance This 3,5
Norjalainen jazztrio soittamassa kimuranttia tanssinoisee kaksosasessa nimibiisissä. Zoo Solitude vois olla viidakon ääniä yöllä jäljittelevä elektroninen jazzteos neljässä osassa. Ihan viihdyttävää häröjazzia.

E.X.P. – E.X.P. 3
Industrialsuttua vuodelta 1996. Ihanan laajasti koko lajityyppi käydään läpi, löytyy suhinaa, metalliriffiä, pahaenteistä höpötystä, kylmää maalailua… eikä sitten kuitenkaan kovin paljon kiinnostavia asioita.

Kraftwerk – Autobahn 4
Ite nimibiisi on 23 minuuttia puksuttavaa synamaalailua joka kantaa mukanaan pientä autoilubiisiä ja kasaa tunnelmasooloja. Kometenmelodie ykkönen on kosmista utua, kakkonen rytmistä synaviivaa. Mitternacht on urkuineen ja muine hassutuksineen hienoo kummittelua. Morgenspaziergang piipittää ja sirkuttaa kun mikäkin lintuparvi ja yhtäkkiä sitä tajuaa että tän levyn helpoin raita kesti yli 20 minuuttia. Vuoden 1974 musiikille tää kosmisen ja muun ambienssin ja synapulputuksen keitos on suuri asia.

Hans Lüdemann, Sébestien Boisseau & Dejan Terzic – Rooms 3,5
Terzicin rummut ja Boisseaun basso on kans asiaa tässä jazztriossa mutta homman parasta antia on Lüdemannin virtuaalipiano jota mies välillä soittelee tavallisen pianon rinnalla. Sen taivaallisen vääristyny ääntely on mannaa korville. Toisessa päässä pari Roma-alanimellä kulkevaa raitaa on kauniin tunnelmallisia ja/tai yhdistää mainittua vääristymää. Trion jazz on enemmän modernia seikkailevaa jazzia kun varsinaista freejazzia.

Mott the Hoople – All the Young Dudes 3,5
Aikani sain taistella levyn kahden ei-originaalibiisin kanssa ennenkun se alko iskee. Mott the Hoople on kuitenkin pätevä rokkausbändi jonka toistuva glamhuurre tuntuu hyvältä. Kuten myös kitarasoolot, urkujen huudatus ja kolme eri laulajaa. Kahdesta lainakappaleesta levyn alottava Velvet Undergroundin Sweet Jane on lähempänä Mottia vaikkei vielä sen ytimessä. Levyn David Bowien kirjottama hittinimibiisi on liian lallattava ja bändin musisoinnin laidoilla. Albumin loppua kohti tuntuu musa jo todella hyvältä ja sitten se onkin ohi.

Mott the Hoople – Mott 3,5
Tuntuu edelleen bändiltä jossa on kekseliäisyyttä yhtä paljon citymarketissa mutta jonka tekemisessä on pekkaniskan varmuus ja jyty. Kaks vikaa raitaa, lähemmäs kasiminuuttinen epokki I’m a Cadillac/El Camino Dolo Rosso ja lopputekstimusiikilta kuulostava folkrock I Wish I Was Your Mother, on täydellinen lopetus. Huomaan kaipaavani urkuri Verden Allenia joka jätti bändin ennen tätä lättyä.

Soul Coughing – Ruby Vroom 4
Monella teorian ja useemmalla käytännönkin tasolla aivan fantastinen prokkis. Kokoonpano on vähintään hurmaava kun siinä on monitaitoset basisti, kiipparisti ja rumpali ja rytmisesti runoileva kitaristi. Bändi myös sämplää ahkerasti itteensä ja kaikkee muutakin mitä kummallisimpiin ääniin asti. Kaikki tää alternativerockin nousun keskellä ja osittain sen virrassa mukana uiden. Aiheellista kritiikkiä näitten tekemistä kohtaan on ainakin se että meno on vähintään hivenen junnaavaa ja jälleen kerran tunti hitusen liian pitkä iskeekseen todella lujaa. Mutta vaikk heti levyn kärkeen Is Chicago, Is Not Chicago on aikas täydellinen jazzhoprunoelma eikä bändin käyrä oo radikaalisti laskeva.

Soul Coughing – Irresistible Bliss 3,5
Tuottaja vaihtuu ja soundi painuu vähän hitikkäämäks vuoden 1996 mittapuilla
Hukkaa jotain matkalla. Bileet on isommat mutta meno ei parane vaan sillä on ennemminkin tekemistä pysyä aiemmalla tasolla.

The Trio of Oz – The Trio of Oz 4
Jonkinnäköstä ihmemaata jälleen etitään ja nyt aika kiinnostavalta suunnalta. Nimensä mukaan kyseessä on jazztrio joka koostuu rumpali Omar Hakimista, pianisti Rachel Z:stä ja basisti Maeve Roycesta joista kahdella ekalla on merkittävä luettelo musiikillisia saavutuksia niin jazzin kun rockin ja popinkin puolelta. Nuori basisti Royce pysyy kyllä hyvin mukana. Se kiinnostava tekijä tällä lätyllä on että trio jazzaa lähinnä rockbiisejä, kuten levyn avauksessa Alice in Chainsin Angry Chair, myöhemmin Death Cab for Cutien I Will Possess Your Heart, New Orderin Bizarre Love Triangle, The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out tai The Policen King of Pain. Jopa Coldplayn Lost kuulostaa jazzina hyvältä. Versiot on kohtuullisen viitteellisiä ja sisältää hyvät määrät sooloo joten on turha odottaa mitään yks yhteen-tekeleitä. Onneks.

Stevie Ray Vaughan and Double Trouble – Soul to Soul 3,5
Vaughan muuttuu jukeboksiks. Tulee vähän mitä sattuu matskua yleensä kyllä onneks hyvällä soitannalla. Monet huttusimmista vedoista on SRVn omasta kynästä. Saavutus johonkin suuntaan. Come On (Part III) on se sama Come On jonka Hendrixkin soitti upeesti kolmannelle levylleen ja Vaughan lähinnä toistaa Jimin soitannan. Ei voi syyttää huonoks mutta lienee levytysuran edelleen hyvätasonen pohjakosketus.

Stevie Ray Vaughan And Double Trouble – In Step 4
In Step niputtaa tahtomattaan Vaughanin uran aika kätevästi. Se julkastiin semmonen vuosi ennenkun Stevie Rayn helikopteri kosahti ja sopivasti kun mies oli raitistunu. Omien biisien määrä lisääntyy ja laatu paranee. In Step ois varmaan sit se paras ja tasalaatusin yksittäinen SRV-lätty pitkästä jazzaavasta päätösraita Riviera Paradisesta huolimatta ja etenkin sen takia vaikka aiempien lättyjen absoluuttiset huiput vähän jääkin puuttumaan.